KRISTITTYNÄ MUSIIKIN PARISSA


Jussi-Heikki Mäenpää (viimeksi päivitetty 22.4.2012)


Toivon että tätä kirjoitusta ei julkaistaisi millään muulla internetsivulla, sillä saatan tehdä kirjoituksiini vähän väliä korjauksia ja täydennyksiä kun huomaan erehtyneeni jossain. Linkittäminen tälle sivulle on toki sallittua, samoin lainaaminen mikäli lähde mainitaan. Kuten kaikki muukin lukemasi, koettele myös tämä kirjoitus Raamatulla, sillä kukaan meistä ei ole erehtymätön. Otan mielelläni vastaan palautetta ja kritiikkiä, kunhan se on annettu omalla nimellä ja perusteltu Raamatulla. Sähköpostiosoitteeni löytyy yhteystiedoista.

  • Takaisin kirjoituksiin
    		•
  • Back to the article page
    		•
  • Tillbacka till artiklar sidan
    		•

  • Yhteystiedot
    		•



  • 1. Kristillinen "populaarimusiikki", puolesta vai vastaan?

  • 2. Voivatko samat asiat olla maailman ja Jumalan yhteisessä käytössä?

  • 3. Kuka loi ja mitä?

  • 4. Tekevätkö kulttuuri ja syntyhistoria asioista epäpyhiä?

  • 5. Onko populaarimusiikki epätervellistä?

  • 6. Nyt on kaikki hyvin! Vai onko sittekään?

  • 7. Täyttääkö musiikki ns. raamatulliset tyylikriteerit?

  • 8. Mitä ajatella maallisesta musiikista?

  • 9. Kuka kelpaa soittamaan kristillistä "populaarimusiikkia"?

  • 10. Esikuva vai epäjumala?

  • 11. Miten toimia kristillisen "populaarimusiikin" parissa tästä eteenpäin?

  • 12. Lähteitä ja lukemista


    1. KRISTILLINEN "POPULAARIMUSIIKKI", PUOLESTA VAI VASTAAN?

    "Uskaltaako tähän tulenarkaan kysymykseen edes puuttua? Jos uskaltaa sanoa rockista jotakin kielteistä, leimataan mesotsooisen kauden fossiiliksi, jos myönteistä, heittävät vanhemmat kristityt virsikirjalla. Näistä uhkatekijöistä huolimatta täytyy asiasta jotakin sanoa, onhan kyse olennaisesta piirteestä nuorten maailmassa."
    (Mikko Aalto, Tulkoon elämä, Uusi tie 1982)

    Tunnen olevani tässä kysymyksessä eräänlainen väliinputoaja. Tunnen suurta ahdistusta ja turhautuneisuutta kun näen miten vääristyneesti musiikkia nykyään käytetään kristityissä piireissä. Kristillisestä "populaarimusiikista", jonka tehtävänä tulisi olla julistaa seurakunnan kokousten ulkopuolella evankeliumia niille jotka eivät ehkä muuten malttaisi pysähtyä kuuntelemaan, onkin tullut uskoville suunnattua viihdettä, jossa varsinainen julistus on pahimmillaan jätetty elämäkeskeisyyden varjoon. Kristitty nuoriso palvoo idoleinaan kristittyjä muusikoita ja valitettavan monet näyttävät olevan siitä vain mielissään. Sellaiset valtakunnalliset nuorisotapahtumat, jotka keskittyvät vain sanan opettamiseen, keräävät vain muutaman kymmenen osallistujaa maakunnalisten kristillisten nuorisotapahtumien kerätessä useita satoja. Mitähän Jumala tästä ajattelee?

    Aivan yhtä turhautuneeksi minut saa kuitenkin myös se miten kaikki kristillinen "populaarimusiikki" leimataan automaattisesti Saatanan työksi vain siksi, että musiikissa sattuu olemaan mukana hieman rajumpa menoa tai että maailman ihmiset arvostavat samantyylistä musiikkia. Minusta on myös turhauttavaa katsella miten jotkut kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat yrittävät esiintyä jonkinlaisina musiikin asiantuntijoina musiikillisten tietojen ollessa parhaimmillaan sitä miten levy laitetaan soittimeen. Vaikka en itsekään hyväksy aivan kaikenlaista musiikkia mitä kristilliseksi mainostetaan, en ole törmännyt vielä yhtäkään sellaiseen ns. tavanomaista rockmusiikkia vastaan esitettyyn syytökseen, jossa käytettävät raamatunkohdat olisi liitetty oikeaan asiayhteyteensä.

    Aimmin olin pohtinut näitä asioita kaksioisaisessa kirjoituksessa nimeltä Musiikista ja kristillisestä nuorisokulttuurista. Ensimmäisessä osassa esitin suoraa kritiikkiä kristillistä nuorisokulttuuria kohtaan, toisessa taas toin esiin sen miksi minun ei tarvitse tuomita kaikkea populaarimusiikkia saatanalliseksi. Koin kuitenkin, että asiaa olisi parempi käsitellä yhtenä kokonaisuutena ja vältellä henkilökohtaisuuksia niin paljon kuin mahdollista. Tämän kirjoituksen tarkoitus on korvata edeltäjänsä, joskin olen koonnut tämän suurimmaksi osaksi edeltäjstään poimituista suorista lainauksista. Yhtälailla pyrin tässäkin tuomaan esiin sen millaisessa jamassa kristillinen "populaarimusiikki" tällä hetkellä on ja mistä meidän tulisi tehdä parannusta. Mutta samalla olen huomannut, että vaikka monet kristityt ovatkin menneet vapaudessaan liian pitkälle, on taas toisia ajettu suotta lain alle.

    Tiedän että tämä kirjoitus ei tule välttämättä kaikkia miellyttämään ja monet eri koulukuntia edustavat kristityt asettautuvat tässä kysymyksessä marttyyriasemaan puolin ja toisin. Jotkut (eivät kaikki) kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat saattavat pitää minua eksyneenä luopiona joka omaatuntoaan paaduttaen muka tekee heistä pilkkaa torjuen Jumalan sanan, vain koska olen heidän kanssaan eri mieltä ja kyseenalaistan heidän opetuksensa. Jotkut (eivät kaikki) latuja innolla aukovat kristilliset musiikkitahot puolestaan saattavat pitää minua vanhanaikaisena tiukkapipona joka on jäänyt ajan kehityksestä pahasti jälkeen. Vaikka en halua olla loukkaukseksi kenellekään, ei minulla ole silti tarvetta yrittää miellyttää ketään ihmistä, vaan tuoda esiin paitsi sitä vapautta mihin Jumala on minut johdattanut, myös niitä rajoja jotka Hän on rakkaudella asettanut jotta vapaus myös pysyisi vapautena.

    Pahoittelen etukäteen mikäli turhautumiseni tulee liian voimakkaasti esiin, puolin ja toisin. Tämä on asia jossa minullakin olisi varmasti kasvamista kristittynä, ja otankin mielelläni vastaan parannusehdotuksia siitä miten asiat voisi sanoa rakentavimmalla mahdollisella tavalla. Kunnioitan kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsevien kristittyjen oikeutta omiin mielipiteisiinsä ja heidän joukostaan löytyy monia hienoja kristittyjä joilta olen saanut myös paljon hyvää ja joita erilaisista näkemyksistä huolimatta arvostan, ja joita jopa monessa suhteessa ymmärrän. Osa heistä on elänyt ennen uskoontuloa musiikin kanssa synnissä tai sitten heidän kokemuksensa ovat muuten vain huonoja. Myös sillä, millaisessa ympäristössä on kasvanut, voi olla oma osuutensa asiaan. Sen sijaan, että painaisimme alas tällaisia kristittyjä, tulee meidän ottaa heidät huomioon. Mutta mahdolliset menneisyyden traumat tai vilpittöminkään kristillistä "populaarimusiikkia" vastaan tehty väärä tulkinta ei anna oikeutta siihen ristiriitaisuuteen, mitä monien kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijoiden toiminnassa olen havainnut. Sen enempää kuin en viihdy sellaisissa kristillisinä tapahtumina markkinoiduissa konserteissa, joissa nuoret ja ehkä vähän vanhemmatkin palvovat idoleitaan musiikin ollessa se pääasia, en viihdy myöskään sellaisissa piireissä joissa ihmiskehitteiset säännöt määräävät miten kitaraa ja rumpuja saa soittaa ja miten ei. Vaikka voinkin yhtyä täysin sanontaan, että todellinen taide ei voi kukkia täydessä vapaudessaan, ovat kokemukseni raamatullisesta Hengen vapaudesta aivan jotain muuta kuin se mitä olen suurimmaksi osaksi havainnut sen niissä piireissä olevan, jossa kaikki sellainen on kiellettyä mitä Raamatussa ei erikseen käsketä tehdä, enkä anna manipuloida itseäni uskomaan itsestäni asioita jotka eivät pidä paikkaansa.

    Kristillistä "populaarimusiikkia" kutsutaan nykyään pitkälti gospelmusiikiksi. Tämä on käytännössä väärin, koska musiikkityylinä gospelmusiikki on kuitenkin Amerikan puuvillapelloilla syntynyttä mustaihoisten orjien hengellistä rytmimusiikkia, josta sitten blues, soul ja jazz sekä pop ja rock yms. ovat lähteneet kehittymään. Periaatteessa tämäkin on vain osatotuus, sillä sana gospel tarkoittaa evankeliumia ja pitää näinollen sisällään kaikenlaisen hengellisen musiikin. Olen huomannut myös että eri ihmisten käsitykset siitä mikä on rockmusiikkia ja mikä ei vaihtelee kovasti nykyaikana. Monet The Beatlesin ja The Beach Boysin iloisista ja harmoonisista kappaleista luokiteltiin 1960-luvun alkupuolella popiksi ja rockiksi sen mukaan miten nopeita ne olivat rytmiltään ja poljennoltaan, vaikka nykyisen mittapuun mukaan sen ajan rockkappaleetkin ovat suurimmaksi osaksi poppia tai ns. kevyttä rockia, kun taas ns. kunnon rockin ajatellaan nykyään olevan nimenomaan sellaista missä meno on agressiivista ja särkijöillä tehostettua (ja jollaiseen itsekin suhtaudun melko varauksellisesti). Jotkut taas pitävät kaikkea populaarimusiikkia rockmusiikkina riippumatta siitä onko kysymys sittekin jostain muusta populaarimusiikin tyylistä kuten reggaesta tai bluesista. Totuus on kuitenkin se, että esim. popin- ja ns. kevyen rockmusiikin rajaa on toisinaan mahdotonta määritellä, ja ratkaiseva merkitys on myös usein esittäjien yleisilmeellä. Siksi pyrinkin itse määrittelemään musiikin käsitteisiin hyvä ja huono musiikki, mikä ylittää kaikki musiikilliset genrerajat. Tätä näkemystä tuon tarkemmin esiin myöhemmin.

    Kaikilla populaarimusiikin tuomitsijoilla on omat perustelunsa näkemyksilleen, enkä siksi haluakaan yleistää. Yhtä häiritsee asiassa se että maailma arvostaa populaarimusiikkia ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa. Toista taas tämä ei millään tavoin haittaa, vaan ainoastaan rytmi ja poljento. Kolmas taas on saattanut elää ennen uskoontuloaan (tai sen jälkeenkin) musiikin kanssa synnissä ja hänellä on siitä kielteisiä mielleyhtymiä. Neljännellä puolestaan perustelut saattavat vaihdella sen mukaan mikä tilanteeseen heidän kannaltaan parhaiten sopii. Tähän väliin olisi syytä huomauttaa, että en tarkoita tuomitsijoilla niitä jotka eivät svengaavaa hengellistä musiikkia muuten vain ymmärrä tai jotka eivät siitä pidä. Esim. monien (ei kaikkien) vanhempien kristittyjen, jotka eivät ole tottuneet rumpuihin, voi olla juuri tästä syystä vaikeaa kuulla sanomaa, mutta jotkut heistä kyllä ymmärtävät ja hyväksyvät sen jos joku muu kuulee, ja kunnioittavat näinollen toisten oikeutta erilaisiin mielipiteisiin, vaikka itse eivät halua kyseisen musiikin kanssa olla tekemisissä. Tällainen piirre puuttuu täysin sellaisilta kristityiltä joita tässä kirjoituksessani tuomitsijoilla tarkoitan.

    Musiikista käytävissä keskusteluissa olen huomannut kristittyjen jakautuvan usein neljään osaan. Kaikki nämä neljä koulukuntaa eivät toki ole käsityksiltään täysin yhtenäisiä, eri ihmisillä voi varmasti olla käsityksilleen monia erilaisia perusteluja:

    Tiukemman koulukunnan tuomitsijoiden mielestä kaikki populaarimusiikki on automaattisesti pahaa ja mikään muu musiikki ei sovi kristilliseen käyttöön kuin virret ja yhteislaulut joko uruilla tai pianolla säestettynä, tietysti mukana voi joskus olla myös akustinen kitara ja jopa joitain rytmisoittimiakin, ei kuitenkaan nykyaikaista rumpusettiä. Näin ajattelevat ovat yleensä iäkkäämpiä ihmisiä ja joskus myös nuoriakin jotka ovat joko aiemmin eläneet musiikin kanssa synnissä tai sitten kasvaneet rytmimusiikkikielteisissä olosuhteissa. Tai sitten he ovat amerikkalaisen King James Only-liikkeen jäseniä, jotka pitävät vuoden 1611 King James-raamatunkäännöstä maailman ainoana oikeana ja usein jopa erehtymättömänä raamatunkäännöksenä.

    Suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat ovat niitä, jotka kyllä julistavat pop- ja rockmusiikin tai esim. jazzin olevan Saatanasta lähtöisin mutta hyväksyvät kuitenkin ylistysmusiikin joka ei eroa nykyaikaisesta länsimaisesta viihdemusiikista millään tavalla. Pidän hyvin ristiriitaisina monia heidän tapojaan argumentoida, sillä monet heistä (eivät kaikki) saattavat käyttää lyömäaseina kristillistä "populaarimusiikkia" vastaan juuri niitä samoja argumentteja jotka kuitenkin pätevät yhtälailla myös heidän oman musiikkinsa kohdalla. Ymmärryykseeni ei millään muotoa mahdu että joku joka tuomitsee kristillistä "populaarimusiikkia" siksi että se kuulostaa samalta kuin maallinen musiikki, saattaa samalla kuunnella esim. Petri Kososen ylistysmusiikkia joka kuulostaa aivan samanlaiselta kuin osa maailmassa yhtälailla arvostetusta kevyestä pop- ja rockmusiikista, ja jota monet tiukemman koulukunnan tuomitsijat kritisoivat samoista syistä. Kaikki oikeutus ja kunnioitus sille miten he itse asian omalta kohdaltaan parhaaksi näkevät ja kokevat, mutta ehkä tällaisissa tapauksissa olisi hyvä hieman miettiä ennenkuin lähtee arvostelevalle linjalle, ellei sitten halua julistautua jonkinlaiseksi musiikilliseksi auktoriteetiksi jonka näkemykset ja kokemukset ratkaisevat mitä Jumala asiasta ajattelee, sanoi Raamattu mitä tahansa. Näin monet (eivät kaikki) suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat ehkä tiedostamattaankin toimivat.

    Kokonaan toista ääripäätä edustavat ne kristityt, joiden mielestä hengellisessä työssä voi käyttää aivan millaista musiikkia vain, koska onhan musiikki kokonaisuudessaan Jumalan luoma asia. He myös pyrkivät siihen että kristilliseltä rintamalta löytyisi mahdollisimman paljon erityylistä musiikkia niin nuorille kuin vanhoille, jokaiselle jotain. Kaikki he eivät välttämättä ajattele ehkä juuri noin, mutta tämän suuntaisesti kuitenkin. Itsekin edustin ensimmäisinä uskoontuloni jälkeisinä vuosina tätä koulukuntaa, mutta kasvettuani vähitellen uskossa aloin kuitenkin ymmärtää, että asia ei kuitenkaan ole ihan näin. Sekin tosin osattautui harhaluuloksi, että uruilla tai pianolla säestety yksinkertaiset virret ovat kristillistä musiikkia ja kaikki svengaava musiikki on maallista.

    Se ryhmä, jota itse edustan, ei opeta että mikään musiikkityyli olisi suoranaisesti saatanallinen tai epäpyhä itsessään, mutta ei kuitenkaan ole täysin sinisilmäinen kaikenlaista kristillisenä markkinoitua musiikkia ja musiikin käyttöä kohtaan, oli sanoma sitten miten hyvää tahansa. Tämäkin ryhmä sisältää näkemyseroja, mutta toisin kuin monet (eivät kaikki) kristillisen populaarimusiikin tuomitsijoiksi luokittelemani veljet ja sisaret, me yleensä kunnioitamme toistemme oikeuksia omiin näkemyksiimme emmekä aseta näkemyseroja yhteyden esteeksi. Uskon että evankeliumia voidaan julistaa myös musiikin välityksellä, ja että mukana voi olla rajuakin menoa silloin kun sanomakin on sitä. Mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että tarkoituksena ei millään tavalla tulisi olla maallisen populaarikulttuurin jäljittely viimeistä piirtoa myöten, ja että tässä kohtaa on usein menty harhaan. Tuon tätä näkemystäni esiin kirjoituksen edetessä.

    Musiikkiin liittyvissä keskusteluissa omat mieltymykset ja ajatukset voivat usein sekoittua siihen mitä Jumala asioista ajattelee, joten siksi en halua vetää omien näkemysteni suhteen ehdottomia rajoja siihen missä menevät ns. "raamatulliset rajat", joita käsittelen tarkemmin luvussa 7. Käytän tässä kirjoituksessa evankelioivasta nykymusiikista termiä kristillinen "populaarimusiikki". Lainausmerkit siksi että kristillisellä musiikilla ei missään tapauksessa saisi olla samoja päämääriä mitä maallisella populaarimusiikilla. Etuliite populaari- kuitenkin siksi jotta lukijat havaitsisivat sen millaisesta musiikista loppupeleissä puhun.


    2. VOIVATKO SAMAT ASIAT OLLA MAAILMAN JA JUMALAN YHTEISESSÄ KÄYTÖSSÄ?

    "Aikojen mittaan tapahtunutta musiikkikulttuurista muutosta kuvannee, että haitaria nimitettiin joskus pirunkeuhkoksi mikä lähinnä naurattaa tänään. Silti esimerkiksi nykyään niin puhtoseksi kuvattu klassinen musiikki edusti sekin varmaan monille aikansa kristityille aivan muuta kuin nyt."
    (Marcus Heinoja: Kristillinen usko nykyajassa, Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 1998)

    Kristillinen nuorisokulttuuri alkoi Suomessa kehittyä musiikillisesti vuonna 1966, jolloin Suomen (ja samalla ehkä koko maailman) pitkäaikaisin yhtäjaksoisesti toiminut kristillinen yhtye perustettiin Turussa. Yhtye soitti aluksi vanhoja hengellisiä lauluja rautakitaralankasovituksin ottaen ohjelmistoonsa myöhemmin myös omia kappaleita. Vaikka tuolloin elettiinkin jo 1960-luvun loppua, oli musiikki aikaansa jäljessä 5-10 vuotta. 1970-luvulla tultaessa Pro Fiden musiikki muuttui progressiiviseksi rockiksi Juha Kelan ollessa mukana, jolloin yhtye harppasi kerralla silloisen "populaarimusiikin" valtaväylälle. 1980-luvun puolesta välistä lähtien kitarat ovat olleet taas hallitsevassa osassa. Yhtye on uransa aikana kokenut monia miehistövaihdoksia, yli 40 vuotta kestäneeseen uraan mahtuu jopa neljä täysin eri miehityksellä soittanutta kokoonpanoa. Yhtyeen näky on ollut aluasta lähtien evankeliumin julistaminen, ei enempää eikä vähempää. Jo ensimmäisinä vuosina heidän musiikkinsa, joka nykyään kuunneltuna kuulostaa suhteellisen kevyeltä, herätti vastustusta joissain kristityissä.

    1970-luvulla alkoi Suomeen vähitellen syntyä muitakin kristillistä "populaarimusiikkia" soittavia yhtyeitä. Tarjonta oli 1980-luvulle asti kuitenkin melko vähäistä nykyiseen verrattuna. Tuolloin se oli jakautunut kolmeen selkeään osaan. Helluntai- ja vapaakirkolliset yhtyeet, joista tunnetuimmat lienevät 1970-luvulla toiminut Boanergers ja 1980-luvulla Lasse Heikkilän luotsaama Gospel Power. Maailmanparantajat, joita edustivat mm. Jaakko Löytty, Jouko Mäki-Lohiluoma ja Pekka Ruuska. Sekä luterilaiset herätyskristityt joihin lukeutuivat mm. Jukka Leppilampi ja Pro Fide. Herätyskristityt eivät katsoneet tuolloin kovinkaan hyvällä maailmanparantajia, koska kokivat heidän musiikkinsa lähinnä viihteellisenä.

    Myöhemmin 1990-luvulle tultaessa nämä ns. näkyihin keskittyneet raja-aidat olivat kristillisen "populaarimusiikin" piireissä jo kaatuneet, sen sijaan tilalle olivat tulleet uudet, jotka jakoivat yhtyeitä lähinnä sen mukaan minkä tyylistä musiikkia he soittivat, oli näky sitten mikä tahansa. Vaikka sellaisiakin yhtyeitä, joilla oli selkeä evankelioimisen näky, oli toki edelleen ja on nykyäänkin, saattoi joissain yhtyeissä soittaa jäseniä joilla kaikilla saattoi olla täysin erilainen näky. Mukaan alkoi tulla musiikkia laidasta laitaan sekä enemmän ja enemmän erilaista ajattelua siitä mitä kristillinen "populaarimusiikki" olisi. Toisille se oli edelleen evankeliumin julistamista, mutta jotkut alkoivat selvästi pitää sitä jonkinlaisena ponnahduslautana maailman estraadeille. Vuosituhannen vaihteessa syntyi pääasiassa kevyttä rockimusiikkia jäljittelevä ylistysmusiikkikulttuuri. Tässä vaiheessa kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat alkoivat jakautua näkyvimmin suvaitsevamman ja tiukemman koulukunnan edustajiin. Kristillisen "populaarimusiikin" ensimmäisinä vuosikymmeninä tällaisesta jaosta ei ollut vielä tietoakaan.

    Molemmilta kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsevilta koulukunnilta on kuulunut viestiä siitä, että evankelioinnissa käytetyn musiikin pitäisi erottua maallisesta musiikista sanojen lisäksi myös tyylillisesti, ja että aito oikea hengellinen musiikki olisi sellaista mikä ei edusta mitään maallista genreä. Perusteluina käytetyt raamatunkohdat ovat kuitenkin olleet aina enemmän tai vähemmän alkuperäisistä asiayhteyksistään poisrevittyjä. Yhtenä esimerkkinä otan vetoamisen siihen, kuinka David toi Jumalan arkin takaisin Jerusalemiin ja teki väärin kun asetti Jumalan arkin vanhojen vaunujen sijasta uusiin (2. Sam.6:1-51), ja toteaa myöhemmin että arkkia olisi tullut kantaa vain leeviläisten toimesta (1. Aik. 15:2), ja että he eivät olleet etsineet Jumalaa kuten olisi pitänyt (1. Aik. 15:13).

    Se on valitettavasti totta että kristillisissä musiikkipiireissä ei aina etsitä Jumalaa kuten pitäisi, mutta mitä liitonarkkiin vielä tulee, niin se että arkkia tuli kantaa leeviläisten toimesta, oli käsky jonka Jumala oli jo aiemmin antanut (4. Moos. 4:15). Missään päin Raamattua ei ole annettu musiikkityylien suhteen vastaavanlaista käskyä, vaikka siellä musiikin käytöstä paljon puhutaankin muuten. Musiikkia kerrotaan käytettäneen paitsi puhtaaseen Jumalan ylistämiseen (Ps. 150) niin myös synnissä tapahtuneeseen viihdyttämiseen (Jes. 5:12). Täysin samat soittimet siellä oli käytössä mitä psalmeissa ja jos noiden kahden tilanteen musiikki olisi tyylillisesti eronnut toisistaan, olisi asiasta samanlainen selvä maininta kuin siitä keiden toimesta liitonarkkia sai kantaa. Siinä tosin olen tuomitsijoiden kanssa samaa mieltä, että jossain sen rajankin on mentävä, mutta siihen palaan kirjoituksessani myöhemmin.

    Sen tarkemmin meille ei ole Raamatussa kerrottu mitä genreä esim. Psalmien musiikki edustaa, mutta on enemmän kuin todennäköistä että kysymyksessä on jonkinlainen juutalaisen musiikin kantamuoto, mikä oli sen ajan populaarimusiikkia ja kuulosti suurinpiirtein tältä:

  • Nigun A Tik: Traditional Jewish Music

    Aivan varmaa on myös se että tällä Psalmien musiikilla ei ole mitään tekemistä sen länsimaisen ylistysmusiikin kanssa jota suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat suosivat. Tässä on yksi esimerkki kyseisestä ylistysmusiikista, jonka jälkimmäinen osa (3:20 alkaen) on kuviteltavissa suoraan kuin James Brownin konsertista. Siinä on juuri se sama nopeatemponen rockrytmi jota tuomitsijat kritisoivat.

  • Paul Wilbur: Burn In Me

    Suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat ovat kyselleet, että jos Pyhä Henki puhuttelisi ihmisiä kristillisen "populaarimusiikin" kautta, niin miksi he sitten kokevat siinä levottomuutta, ja että eikö hengellisen musiikin tulisi olla sellaista johon kaikki uudestisyntyneet voivat ilolla yhtyä? Tuohon minä voisin kysyä, että miten sitten tiukemman koulukunnan tuomitsijat kokevat levottomuutta siitä länsimaista viihdemusiikkia muistuttavasta ylistysmusiikista jossa suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat sanovat kokevansa Hengen läsnäoloa ja jonka arvostelemista olen pahimmillaan nähnyt pidettävän pilkkaamisena? Ovatko he kenties jotenkin vähemmän hengellisiä? Suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat eivät voi paeta sitä tosiasiaa, että yhtälailla maailmassa arvostetaan myös heidän hyväksymänsä ylistysmusiikin kaltaista musiikkia (tietysti ilman kristillisiä sanoituksia), ja että se on täysin luokiteltavissa kevyeksi popmusiikiksi. Tai sitä että myös juuri sen samanlaisen musiikin välityksellä markkinoidaan maailmassa kristunuskon vastaisia arvoja ja että samanlaisen musiikin keskuudessa esiintyy sitä samaa henkilöpalvontaa, kaupallisuutta ja addiktoitumista josta he syyttävät kaikkea kristillistä "populaarimusiikkia". Tiedän että monet tiukemman koulukunnan tuomitsijoiden pitävän sitä seksuaalisesti kiihottavana, erilaisilla tutkimustuloksilla asiaa tietysti perustellen.

    Syytöksiä kompromisseista ja maailman mielistelystä on esitetty kristityille musiikin käytöstä jo vuosisatoja. Tiukemman koulukunnan tuomitsijoihin kuuluvan Jeff Godwinin mukaan 99 % seurakunnissa nykyään käytetystä musiikista olisi Saatanasta lähtöisin. Jos tuo hänen oletuksensa pitäisi paikkansa, niin tuo 99 % käsittäisi paljon enemmän musiikkityylejä kuin vain rockin. Kautta aikojen ovat kristityt säveltäjät saannet musiikillisia inspiraatioita ympärillä vaikuttaneesta musiikista. Kun tuomitsijat sanovat, että ei ole sattumaa että saatananpalvojat tykkäävät synkästä musiikista ja inhoavat virsikirjojen melodiaa, he erehtyvät. Kaikki iäkkäämmätkään korkeakirkolliset kristitytkään eivät tiedä, että anglosaksilainen virsimusiikki on ollut alunperin "saatananpalvontamusiikkia". Se on alunperin velhojen perua. Myös urkumusiikki ja urut ovat vallankumouksellisesti tulleet kirkkoihin sirkusten ja teatterien kautta jolloin niitä kauhisteltiin ja syyttivät niitä hyödyttömyydestä ja sulosoinnuttomuudesta sanoen ihmisten tulevat niiden myötä seurakuntiin kuin teatteriin? Urkuja on käytetty heavymetalmusiikin sijasta monissa kauhuelokuvissa, koska sillä saa aikaan hyvinkin pirulliselta kuulostavan tunnelman kuvaamaan erilaiten kummitusten ja hirviöiden esiintuloa. Mikä ne on nykyään muka pyhittänyt? Klassinen musiikki on ollut aikanaan viihdettä jota voikin hyvin pitää aikansa populaarimusiikkina. Aikansa kristityt varmasti kauhistelivat sen mestareita joiden elämänarvot olivat kaikkea muuta kuin kristityn näkökulmasta ihannoitavaa, enkä ole mistään lähteestä kuullut että se olisi alunperin ollut kristittyjen keksimää. Edes kristityksi tunnustautuneen Johann Sebastian Bachinkaan, jolla oli ajoittain hyvinkin jyrkkiä mielipiteitä musiikkiin liittyen, musiikkia eivät kaikki hänen uskonveljensä ja -sisarensa hyväksyneet. Pelastusarmeija sai aikanaan käyttämästään torvisoittomusiikista satikutia, koska monet pitävät sitä maallisena, rauhattomana ja levottomana. Niin Pelastusarmeijan musiikkituotannosta kuin suomalaisista virsikirjoistakin löytyy monia uudelleensanoitettuja kansanlauluja, varmassa tiedossa on From Heaven On High I Come To You, joka aiemmin tunnettiin maallisissa piireissä nimellä I Arrived From An Alien Country. Virsikirjaa kun katsoo, niin monissa virsissä on tekijätietoihin merkitty säveltäjän kohdalle, että kysymys on kansansävelestä. Muutamia Jean Sibeliuksen, joka oli eräs Suomen tunnetuimpia vapaamuurareita, sävellyksiä on myös sinne päässyt.

    Sitä, että kristityn pitäisi sanoutua kaikesta pop- ja rockmusiikista täysin irti, olen kuullut puolusteltavan myös käskyllä olla mukautumatta tämän maailmanajan mukaan (Room. 12:2, Jaak. 4:4, 1. Joh. 2:15). Kun liitämme nuo kohdat oikeisiin asiayhteyksiinsä, huomaamme että niissä ei puhuta sellaisista aineellisista asioista joita maailman ihmiset arvostavat, vaan asioista jotka Raamattu selvästi tuomitsee. Näitä ovat mm. liian paljastava ja tahallaan huomiota herättävä pukeutuminen (1. Tim. 2:9), ihmispalvonta (1. Kor. 3:4), rahanhimo (1. Tim. 6:10), julkisuuden tavoittelu (Gal. 5:26), ahneus (Kol. 3:5), kateus (Gal. 5:20) ja itsensä koroittaminen (Matt. 23:12). Vaikka näitä piirteitä näkee valitettavasti myös kristillisen "populaarimusiikin" esittäjien keskuudessa, ei se tarkoita sitä että musiikkia ei voisi tehdä myös ilman niitä. Jos maailman menoon mukautumisella tarkoitettaisiin kristillistä "populaarimusiikkia" itsessään, niin sittenhän meidän olisi tuomittava paljon muutakin kristittyjen käyttämiä formaatteja, kuten sarjakuvat ja elokuvat. Paavali ammennetaa Raamatussa erään vertauskohteensa Isthmoksen urheilukilpailuista (1. Kor. 9:24), jotka olivat lähes yhtä arvostetut kuin Olympialaiset (jotkut tuomitsijat nimittäin pitävät urheiluakin syntinä). Paavalikin lainaa Raamatussa kreikkalais-roomalaista kirjallisuutta (1. Kor. 15:33, Tit. 1:12, Ap.t. 17:28).

    Mitä tulee vielä asioiden maallisiin alkuperiin, niin otan yhden mielenkiintoisen esimerkin siitä miten eräs kristillisen "populaarimusiikin" kokonaan tuomitseva taho toimii juuri niillä keinoilla joita itse kritisoi. Kukapa kristitty ei olisi joskus törmännyt "traktaattikuningas" Jack T. Chickin evankelioiviin sarjakuviin. Ajatuksena tuollaiset sarjakuvan muotoon puetut traktaatit ovatkin sinänsä hyviä ja Chickin tuotannosta löytyy muutamia todella hyviä sarjakuvia joita itsekin keräilen omaksi ilokseni ja käytän toisinaan myös evankelioimistyössä. Chick on puuttunut moniin aiheellisiin ongelmiin ja harhaoppeihin, kuten Marian palvontaan yms. roomalaiskatolisen kirkon harhoihin, vapaamuuraruuteen ja homoseksuaalisuuteen. Mutta kyseisten sarjakuvien, kuten niitä julkaisevan Chick Publicationsin muunkin tuotannon kohdalla pätee hyvin Raamatun ohje: "Koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on" (1. Tess. 5:21) eikä Chick Publicationsin kielteinen suhtautuminen kristilliseen "populaarimusiikkiin" ole suinkaan ainoa asia. Chick mm. kuuluu jo aiemin mainitsemaani King James Only-liikkeeseen, johon palaan tässä kirjoituksessani vielä myöhemminkin.

    Chick kertoo sarjakuvaevankelioimisesta kertovassa Who Me-nimisessä sarjakuvassaan kuulleenssa Kiinassa työskennelleeltä lähetyssaarnaajalta, kuinka kommunistit aikanaan kehittivät tavan viedä sanomaansa eteenpäin. He olivat huomanneet, miten länsimaiset nuoret viettivät tuntitolkulla aikaa lukien sarjakuvia ja saivat ajatuksen alkaa levittää kommunistista propagandaa samanlaisten sarjakuvatraktaattien avulla. Kyseisen sarjakuvan perusteella Chick on siis saanut inspiraation työmuodolleen antikristillisen kommunismin myötä, siis aatemaailman jota hän itsekin kritisoi. Siinä missä kristilliset radioasemat ja TV-kanavat sen enempää kuin ns. perinteiset traktaatitkaan eivät Chickin mielestä tavoita ihmisiä tai saa heitä kiinnostumaan, toimivat sarjakuvat erinomaisesti. Juuri näistä samoista syistä mekin levitämme evankeliumia populaarimusiikin välityksellä, koska mehän tiedämme että sitä nuoret ja monet vanhemmatkin kuuntelevat. Mutta koska sekä Chick ilmeisesti on jo valmiiksi päättänyt kaiken populaarimusiikin olevan saatanallista, sanoi Raamattu mitä tahansa, pitää hänen tuomita kristillisen "populaarimusiikin" kohdalla nämä samat perustelut kapinaksi Jumalaa vastaan syyttäen meitä maailman kopioimisesta, oletetusta liiallisesta ajankäytöstä musiikin parissa, levyjen ahnetimisesta yms. Tuo kyseinen traktaatti kuitenkin todistaa sen että näiden sarjakuvien kanssa on aivan sama ongelma. Muistan itsekin hyvin kuinka 1980-luvulla ikäiseni nuoret lukivat sarjakuvia tuntitolkulla päivässä vanhempien ollessa asiasta jopa huolissaan. Kuulemani mukaan monet kristitytkin keräilevät näitä sarjakuvia himoiten haluten niitä erikielisinä versiona ja jopa erilaisina painoksina. Chick ei voi mitätöidä sitä tosiasiaa, että myös sarjakuvat kuuluvat pop- ja rockmusiikin kanssa siihen samaan populaarikulttuuriin josta kaikki paha on kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijoiden mielestä lähtöisin. Kuvitukseltaan monetkaan Chickin sarjakuvat eivät eroa lainkaan vanhoista klassisista sarjakuvista (joskin piirtäjien joukosta löytyy monia henkilöitä ja useiden eri tyylisuuntien edustajia), joihin 1950/60-luvuilla suhtauduttiin kristittyjen taholta nihkeästi, sillä niiden ajateltiin ajavan nuoria huonoille teille. On myös erikoista, että vaikka esim. ammattiurheiluun liittyy täysin samanlaisia riskitekijöitä ja ihmispalvontaa, mikä tulee hyvin esiin Slugger-nimisessä sarjakuvassa, ei Chick tunnu tuomitsevan sitä että kristitty urheilee ammatikseen. The Wall-nimisessä sarjakuvassa esitellään kristitty kilpa-autoilija J. J. Randall (jonka nimi on selvästi lainattu eräältä suomalaiselta kollegaltaan), joka todistaa ystävälleen väkevästi Jeesuksesta. Että se siitä "maailmasta erottautumisesta" kristillisen sarjakuvataiteen Walt Disneyksi kutsutun Chickin osalta.

    Myös tiukemman koulukunnan tuomitsijatkin saattavat kuulla maalliselta kuulostavan musiikin eri tavoilla. Mielenkiintoisena esimerkkinä aiheeseen liittyen kerron Patch The Pirate-nimisestä, radiokuunnelmissa seikkaileva Jeesuksesta kertovasta kristitystä merirosvosta, joka on Suomessa lähestulkoon tuntematon mutta joka Amerikassa on ollut osa monien kristittyjen lapsuutta. Kyseisen satuhahmon tuottajana häärii Amerikassa hyvinkin tunnettu kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsija Franc Garlock, joka on Patch The Piratea esittävän Ron Hamiltonin appiukko. Ajatus Patch The Piratesta syntyi, kun Hamilton menetti 1970-luvulla syövän seurauksena toisen silmänsä minkä jälkeen hän on julkisesti käyttänyt merirosvoille tyypillistä silmälappua. Monet vastaantulleet lapset sanoivat häntä merirosvoksi mikä inspiroi Hamiltonia kehitäämään kyseisen merirosvohahmon ja julistamaan tämän välityksellä evankeliumia lapsille. Silmän menetys kääntyi näinollen isoksi siunaukseksi. Frank Garlockin Patch The Piratea kustantava Majesty Music on kustantanut paljon kristillistä "populaarimusiikkia" vastustavia kirjoja. Patch The Piraten musiikki on kuitenkin kuviteltavissa suoraan jostain Walt Disneyn piirroselokuvasta.

    Jotkut tiuksemman koulukunnan tuomitsijat hyväksyvät Patch The Piraten sanoen, että sillä ei muka olisi mitään tekemistä "populaarimusiikin" kanssa. Kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsevaa Fundamental Baptist Publishing Ministry-järjestöä edustava David Cloud, joka hyväksyy Hamiltonin omalla nimellään esittämän perinteisen pianopainotteisen "aikuisille suunnatun" musiikin, kritisoi kuitenkin Patch The Piratea verraten tämän kappaleita Lazy Bones The Beatlesiin ja minusta kyseisen kappaleen voisi kyllä ihan hyvin kuvitella Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band-albumilta. Tyypillistä rock'n'rollia tai sitä rajumpaa musiikkia Patch The Pirate ei tietenkään ole, sillä koska Garlock lukeutuu käsittääkseni tiukemman koulukunnan tuomitsijoihin, ei kyseisessä musiikissa käytetä rumpuja eikä sähkökitaraa. Mutta eihän populaarimusiikki tarvitse aina edes noita kahta instrumenttia eikä edes perinteiseksi miellettyä rockrytmiäkään. Tässä mielessä Patch The Pirate on ainakin osittain kyllä laskettavissa eräänlaiseksi populaarimusiikin tyylisuunnaksi, siitä eivät hänet hyväksyvät tuomitsijat pääse millään irti. Cloud kertoi myös saaneensa kirjeen eräältä rouvalta, joka kertoi lastensa alkaneen tanssia Path The Piraten musiikin tahdissa tavalla jota tämä ei hyväksynyt, eikä enää sen jälkeen antanut lastensa kuunnella Patch The Piraten seikkailuja. Yhteisestä missiostaan huolimatta kaikki kristillisen "populaarimusiikin" tiukemman koulukunnan tuomitsijat eivät näemmä tunnu suvaitsevan aina edes toistensa työtä.


    3. KUKA LOI JA MITÄ?

    "Nykyään ovat monet musiikin lajit jo menettäneet kapinallisen luonteensa. Tässä suhteessa aika saakin mennä eteenpäin. Mitään kokonaan uutta musiikkiahan tuskin on olemassakaan. Tavallisesta rockistakaan eivät koe kielteisiä mielleyhtymiä juuri muut kuin vanhemmat uskovat, joita on silti kunnioitettava."
    (Marcus Heinoja: Kristillinen usko nykyajassa, Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 1998)

    Monet kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat kyllä myöntävät kaiken sen mitä kävin läpi musiikin historiasta, mutta pitävät sitä eri asiana, koska rockmusiikkiin mielletään kuuluvaksi oma rockkulttuurinsa, jonka arvomaailma (päihteet ja vapaa seksi) ei ole millään tavalla kristityn näkökulmasta katsottuna ihannoitava. Tästä syystä kristittyjen ei pitäisi heidän mielestään olla kyseisen musiikin kanssa myöskään tekemisissä vaikka sanat olisivatkin hengelliset. Tällainen argumentointi onkin ollut tyypillistä joillekin (ei kaikille) kohtaamilleni kristillisen populaarimusiikin tuomitsijoille: jos jotain asiaa on ensin käytetty lyömäaseena kristillistä "populaarimusiikkia" vastaan, ei sillä enää olekaan mitään väliä sitten kun se löytyy jostain muusta, kenties itselle tärkeästä asiasta. Sellaisessa ei kuitenkaan ole rehellisten pelisääntöjen mukaisesta keskustelusta, vaan vilpillisyydestä johon Raamatun kanta on yksiselitteinen ja selkeä (Ps. 101:7, 1. Piet. 2:1). Saman perustelun tulee päteä joko kaikkeen tai sitten ei mihinkään. Monet tuomitsijat sanovat myös, että itse Saatana olisi tästä syystä luonut kyseisen musiikkityylin, koska varhaiset rockmuusikot elivät julkijumalattomasti Saatanan inspiraation vaikutuksen alla. Mitä tästä olisi ajateltava?

    Jos mietimme sitä onko joku asia Jumalan vai Saatanan luoma, niin vastaus on kokolailla yksinkertainen. Alunperin Jumala on luonut kaiken. Niin musiikin nuotteineen ja rytmeineen, kuvataiteen väreineen ja muotoineen sekä tekniikan fysiikan lakeineen. Erilaiset ihmiset puolestaan ovat kautta aikojen kehitelleet näistä asioista erilaisia variaatioita. Jumalan silmissä on vain kahdenlaisia ihmisiä: syntisiä ja armahdettuja syntisiä. Viimeiseksi mainittuun ryhmään kuuluvat uudestisyntyneet kristityt, ensimmäiseen taas kaikki muut ateistiteista saatananpalvojiin ja uskonnollisiin ihmisiin. Vaikka Jumala voikin käyttää joskus myös tällaisia ihmisiä osana suunnitelmiaan, elävät kaikki uudestisyntymättömät ja jotka eivät turvaa Jeesukseen, pimeydessä ja Saatanan vaikutuspiirissä ollen epäjumalanpalvojia tietämättäänkin. Mitäpä sellaisten ihmisten menot ja inspiraation lähteet voivat olla jotka eivät tunne Jumalaa. Sellaiset uskosta osattomat, jotka eivät ole periaatteen vuoksi valmiita lähtemään mukaan johonkin Raamatun vastaiseen, ovat loppupeleissä ennemmin poikkeus kuin sääntö.

    Saatanalla ei sinänsä ole kykyä luoda, mutta hän kykenee käyttämään tässä pahassa maailmassa omiin tarkoituksiinsa kaikenlaisia asioita. Tässä hän on myös musiikin, median ja teknologian osalta onnistunutkin. Mutta kerrotaanko Raamatussa hänen sinänsä luoneen mitään? Väite, että joku asia olisi Saatanan luoma, on ongelmallinen myös ns. musiikillisen evoluution kannalta. Eli tekniikan ja soitinten kehityksen jolla ei ole darvinismin kanssa mitään tekemistä. Uusia musiikkityylejä on kautta vuosisatojen kehitelty hyödyntämällä tekniikan kehitystä sekä sekoittamalla muita musiikkityylejä yhteen eikä populaarimusiikkikaan ole tässä suhteessa poikkeus. Kaikki uusi on aina herättänyt kummastusta ja kritiikkiä. Termiä rock'n'roll alettiin käyttää sellaisesta rhythm'n'bluesista jota valkoihoiset soittivat, sillä se oli alun perin ollut mustien musiikkia. Kysymys on siis tyylillisesti modernimpaan suuntaan kehittyneestä rhythm'n'bluesista ja yksi osa musiikillista evoluutiota.

    Otan tähän vertauksenomaisesti muutaman kuvitteellisen esimerkin Saatanan inspiraation alaisuudessa toimivista ihmisistä ja heidän luomuksistaan. Maailmanhistoriasta tuskin löytyy ketään toista niin väkevästi Saatanan vaikutuksen ja inspiraation alaisuudessa elänyttä ihmistä kuin Adolf Hitler. Monet 1960/70-luvuilla päihteitä ja vapaata seksiä harjoittaneet muusikotkin ovat hänen rinnaallaan kuin pieniä enkeleitä. Kuvitellaanpa vaikka jos Hitler olisi esim. kehittänyt jonkun uudenlaisen asemallin tarkoituksenaan käyttää sitä esim. hyökkäyksiin tai niihin hirmutekoihin joita hän teki Jumalan valitulle kansalle juutalaisille (mikä ei suinkaan tule viimeisellä tuomiolla olemaan ihan mikään pieni asia). Asetta luodessaan hän kyllä käytti materiaalina Jumalan luomaa metallia ja laukaisufysiikkaa ottaen mallia jo aiemmin kehitellyistä asemalleista, mutta sellaisin motiivein jotka eivät suinkaan olleet Jumalasta lähtöisin. Miten on, tarkoittaisiko tämä sitä että kyseinen asemalli olisi saatanallinen? Voisiko Jumalan asettamat puolustusvoimat käyttää kyseistä asemallia Herransa kunniaksi suojellessaan maataan viholliselta, vaikka muunlaisiakin asemalleja olisi kyllä käytettävissä? Olen aivan varma siitä, että sekä Suomen että myös Israelin puolustusvoimista löytyy sellaisia asemalleja, joiden suunnittelijoiden motiivina luomukselleen on ollut puolustamisen sijasta tappaminen.

    Toisena esimerkkinä otan talonrakentajan, jonka rakentaa arkkitehtuurisesti täysin itsensä näköistä taloa tarkoituksenaantehdä siitä ilotalo. Hän käyttää Jumalan luomaa puu- ja kivimateriaalia talonsa rakennusaineena, mutta sellaisin motiivein jotka eivät ole Jumalasta lähtöisin. Myöhemmin tuo ilotalo tekee konkurssin ja rakennus menee myyntiin pakkohuutokaupassa. Sen ostaa kristityllä arvopohjalla toimiva hyväntekeväisyysjärjestö perustaen siihen kristillisellä arvopohjalla toimivaa alkoholistiparantolan. Olisiko heidän ensin pitänyt purkaa tuo talo ja rakennuttaa uusi tilalle siksi että sen rakentaja rakensi sen Saatanan inspiroimana? Tuskin kukaan kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijakaan on sitä mieltä, että heidän olisi pitänyt toimia niin, tai että puolustusvoimien tulisi asemalleja valikoidessa huomioida niiden syntyperä.

    Älkäämme siis lisäilkö Raamattuun sellaista mitä siellä ei ole ja opettako että jostain asiasta tulisi itsessään saatanallinen ja Jumalan silmissä epäpyhä siksi että sen on kehittänyt joku uskosta osaton jolla on lisäksi saattanut olla itsekkäitä tai jopa syntisiä päämääriä luomuksellensa.


    4. TEKEVÄTKÖ KULTTUURI JA SYNTYHISTORIA ASIOISTA EPÄPYHIÄ?

    "Ei ole uskottavaa, että mikään soitin, musiikkityyli, volyymi tai tahtilaji olisi sinänsä epähengellinen. Ainakaan Raamattu ei tue moista. Sen sijaan näitä asioita voi lähestyä hieman eri näkökulmasta. Voidaan tarkastella musiikkien, laulujen tai esitysten välittämien vaikutusten tuloksia tai niiden maailmassa edustamia arvoja. Ja on monesti havaittua, että maailman melskeistä uskoon tullut ei tavoittele gospelmusiikissa samaa vaikutelmaa, johon hän tottui maailmassa ollessan."
    (Marcus Heinoja: Kristillinen usko nykyajassa, Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 1998)

    Olen muutamaan eri otteeseen kuullut kerrottavan viidakon kupeessa asuvasta lähettiperheestä, jonka lapset olivat kuuntelemassa kristillistä populaarimusiikkia kun paikalle sattunut poppamies totesi rytmin ja poljennon olevan juuri sellaisia, joilla he kutsuvat henkiolentoja. Tuota tarinaa on esiintynyt ties kuinka monella eri versiolla, tapahtuneena milloin Afrikassa, milloin Intiassa, milloin Etelä-Amerikassa, joten se saa tarinan todenperäisyyden tuntumaan kyseenalaiselta. En toki kiistä sitä että rytmiä ja musiikkia yleensäkin käytetään myös noissa menoissa, mutta ei pelkkä musiikki tai rytmi riitä, tarvitaan siihen muutakin. Erilaiset rummut ja lyömäsoittimet olivat jo Vanhan Testamentin aikana hyvinkin yleisiä soittimia, joten jos jokin rytmi tai jonkun soittimen ääni säteilisi itsessään saatanallista energiaa, olisi se ollut tiedossa jo tuohon aikaan ja siitä olisi kyllä mainittu.

    Pahojen henkien olemassa oloa en toki kiistä, mutta kyllä pelkkä sydämen asenne ja heille suunnatut "rukoukset" riittävät kutsumaan henkiä ilman että siihen välttämättä tarvittaisiin mitään taikakaluja, houkutusrytmeistä puhumattakaan. Aivan kuten ei Jeesuksenkaan rukoilemiseen tarvita mitään Neitsyt Marioja tai pyhimysten jäänteitä. Saatana on vain riemuissaan kun on onnistunut höynäyttämään monet tuomitsijoista uskomaan noita valheita. Tuo mainitsemani poppamieskin oli Saatanan palveluksessa ollut noituuden harjoittaja, jonka "hengentuntemus" ei suinkaan ollut Jumalasta lähtöisin. Jos jokin rytmi tai ääni olisi todella saatanallista energiaa säteilevää, niin kaikista viimeisimmäksi Saatana varoittaisi kristittyjä siitä omien palvelijoidensa kautta. Uskosta osattomien puhuessa hengellisistä asioista, me emme saa antaa niille samanlaista arvovaltaa kuin silloin kun kristityt niistä puhuvat, (1. Kor. 2:13), kuten monet tuomitsijat näyttävät tekevän. En toki kiistä sitä että ns. populaarikulttuuriin liittyy paljon kielteisiä asioita, mutta minua ei todellakaan kiinnosta mitä esim. joku David Bowie ajattelee musiikista, tiesipä hän sitten miten paljon populaarikulttuurista tahansa. Ratkaisevinta on se mitä Raamatussa asiasta sanotaan.

    Jos joku noituttaa ennen harjoittanut on käyttänyt välineenään noitarumpua, tulee hänen tietysti uskoontultuaan hävittää se (Ap.t. 19:19) ettei se saa häntä uudestaan valtaansa, eikä ole suositeltavaa että hän heti ryhtyisi seurakunnan ylistysryhmän rumpaliksi. Mutta monet, jotka tuomitsevat rummut synnilliseksi soittimeksi, kokevat mahdollisesti mielleyhtymiä tanssiravintoloihin tai sitten he kuuluvat ns. King James Only-liikkeeseen, jolle King James on ainoa oikea raamatunkäännös. Jotkut ääripäät kuulemma pitävät sitä jopa luotettavampana mitä Raamatun alkutekstejä. Siinä käytetään rummusta sanaa timbrel, jonka voi suomentaa tamburiiniksi. Samanlaisia monipuolisia rumpusettejä ei tietenkään tuohon aikaan ollut, mitä nykyään, mutta heprean kielen sana tof tarkoittaa rumpua, eikä suinkaan tamburiinia. Minulla ei ole mitään King Jamesia vastaan sinänsä, kuin myös ei sitäkään, että joku haluaa pitää sitä omana henkilökohtaisena Raamattunaan. Uskonkin sen olevan melkolailla lähellä alkutekstiä ja itsekin usein käytän sitä kun tarvitsen englanninkielistä Raamattua.

    King Jameskaan ei silti ole 100 % virheetön eikä missään tapauksessa maailman ainoa Jumalaa miellyttävä englanninkielinen raamatunkäännös. Myös Green's Literal Translation (1985) on tietojeni mukaan hyvä ja suhteellisen lähellä alkutekstiä mutta heille sekään ei kuulemma tunnu kelpaavan. Kysymyksessä siitä, onko King James maailman ainoa oikea, vai maailman ainoa oikea englanninkielinen raamatunkäännös, on King James Only-liike jakautunut kahtia. Ainakin sen perusteella, mitä olen joillain keskustelufoorumeilla nähnyt, ovat jotkut ehdottomia King Jamesin suhteen myös muuta kieltä kuin englantia puhuvien kohdalla mutta jotkut liikkeen jäsenistä kelpuuttavat muuta kuin englantia puhuville käytettäväksi tiettyjä Raamattuja. King Jamesin palvojia löytyy toki myös englantia äidinkielekseen puhuvien lisäksi myös muista kielikunnista, käsittääkseni myös suomalaista. Suomalaisista raamatunkäännöksistä eräälle amerikkalaielle King Jamesin palvojalle kelpasi vuoden 1776 Biblia mutta esim. vuoden 1933/38 käännös, joka on 80 % lähellä alkutekstiä, ei käsittääkseni mennyt hänen seulastaan läpi. King James Only-liikkeen myötä monet ovat alkaneet palvoa tuota sinänsä todella hienoa raamatunkäännöstä epäjumalanaan mikä on valitettavasti onnistunut tahrimaan sen mainetta. Olen kuitenkin tietoinen siitä että kaikki maailman raamatunkäännökset eivät suinkaan ole luotettavia, itse en tästä syystä juurikaan käytä esim. vuoden 1992 raamatunkäännöstä.

    Jos jostain asiasta tekisi epäpyhän ja saatanallisen se, että se on syntynyt Raamatun arvomaailman vastaisissa olosuhteissa, ja siihen liitetään (tai on joskus liitetty) joku raamatullisten arvojen vastainen kulttuuri, niin miksi monet suomalaiset kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat sitten saunovat viikottain hyvällä omallatunnolla antaen siitä kiitoksen ja kunnian Jumalalle? Jos he eivät sauno Jumalan kunniaksi kiittäen Häntä saunomisen mahdollisuudesta niin kenen sitten? Tietävätkö he että saunomisperinne löylynheittoineen on syntynyt ikivanhojen pakanallisten kulttuurien myötä ollentäysin sidoksissa muinaisten pakanauskontojen harjoittamiseen kylpemisen ollessa vasta toissijainen tarkoitus. Toisin kuin yleisesti luullaan, sauna ei alunperin ole suomalainen keksintö, vaan ilmiönä saunojen esikuvat eli ns. hikimajat ovat uskomuksineen ja epäjumalineen olleet Pohjoismaiden lisäksi tuttuja niin Amerikan kuin Aasiankin alkuasukkaiden keskuudessa. Me myöhemmän ajan ihmiset olemme antaneet saunalle merkityksen pelkkänä kylpemisen ja virkistymisen välineenä, mutta alunperin saunan ensisijaisena käyttötarkoituksena olivat pakanalliset rituaalit joihin liittyvät peseytymiset olivat vain yksi osa isompaa kokonaisuutta. Pohjois-Amerikan intiaanit uskoivat kuumissa kivissä asuvaan saunan henkeen Manitouhun, joka löylyä heitettäessä tuli kivistä ulos ja hikoillessa meni huokosista sisään. Kun taas varhaisen shintolaisen opin mukaan saunomisen avulla ihminen pääsee yhteyteen Jumalan kanssa. Myös täällä Suomessa saunakulttuuri on lähtenyt liikkeelle pakanallisista uskomuksista ja rituaaleista, joiden harjoittamispaikka sauna on alusta alkaen ollut. Suomalainen sanonta "saunassa pitää olla kuin kirkossa" juontaa juurensa vanhoihin uskomuksiin saunan haltijoista, kuten saunojien asumaympäristöä suojelevaan Auteretar-jumalattaresta, jotka rankaisevat saunassa huonosti käyttäytyviä, tai tulen väestä joka karkoittavat erilaisia sairauksia ja vihoja. Jos nämä varhaisimmat saunojat eri puolilla maailmaa eivät saunoneet epäjumaliensa kunniaksi antaen niille kunnian keksinnöstään, niin keille he sen sitten antoivat? Se ei voi olla sattumaa, että kaikilla näillä toisistaan tietämättömillä kansoilla saunominen oli täysin sidoksissa epäjumalanpalvontaan. Saunan on myös uskottu hoitavan kehon lisäksi mieltä puhdistaen ja uudistaen sielun. Raamattu puolestaan opettaa, että Jumala puhdistaa ja uudistaa ihmisen sielun.

    Tarpeeksi lämmin löyly (80-100 astetta) ja siitä nauttiminen voi johtaa ihmisen transsinomaiseen rentoutumisen tilaan joka synnyttää myös ruumillista mielihyvää (enkä tarkoita seksuaalista kiihottumista). Onko tämä kenties syntiä omaa ruumista vastaan (1. Kor. 6:18)? Myös loppukesä 2010 näytti surullisen esimerkin siitä mitä saunominen voi saada aikaan, kun saunomisen MM-kilpailuissa yksi kilpailija kuoli ja toinen joutui sairaalahoitoon yrittäessään tehdä uutta ennätystä 110 asteisessa saunassa. Vaikka saunomisessa tiettävästi onkin myös terveyttä edistäviä tekijöitä, kuten aineevaihdunnan ja verenkierron parantaminen ja hengityksen helpottaminen, on mitalilla silti myös kääntöpuolensa. Saunakilpailusta 10.8.2010 uutisoineissa iltapäivälehdissä tuli myös ilmi, että kuumassa lämpötilassa verenpaine laskee ja syke nousee mikä voi aiheuttaa stressireaktioita. Intohimoisella saunomisella voi siis olla jonkinlainen osuus niihin yllättäviin sydänkohtauksiin, jotka vievät vuosittain hengen monilta keski-ikäisiltä miehiltä.

    Entä sitten antiikin ajan taiteen tyylisuunnat? Suurimman sysäyksen sekä niihin itseensä että siihen suoraan liittyvään kulttuuriin ovat antaneet kreikkalaiset ja/tai roomalaiset epäjumalat ja niiden palvonta. Toisin kuin saunan "muuttuminen" epäjumalanpalveluksesta kylpemisen muodoksi tapahtui jo useita satoja vuosia sitten suhdetta pakanauskontoihin, niin tämän taidesuuntauksen suhde nykyään taiteelliseksi filosofiaksi miellettyyn, viattomalta näyttävään kreikkalaiseen mytologiaan on edelleen ihmisten ajatuksissa. Harva uskosta osaton kuitenkaan tietää, että kreikkalaisessa mytologiassa on kysymys kristinuskon näkökulmasta katsottuna vakavasta harhaopista, joka myös apostolisena aikana miellettiin omaksi uskonnokseen josta Paavali kirjeissään varottelee (1. Kor. 10:7), ja jossa on kysymys täysin siitä samasta Saatanan palvonnasta mikä nykyään esiintyy saatananpalvonnanan muodossa, tosin paljon viattomamman näköisessä muodossa. Ovatko siis esim. Helsingin tuomiokirkon pääovella olevat korinttolaiset pylväät epäpyhä polttouhri Jumalan alttarilla? Tai se jos joku kristitty taideharrastaja rakennuttaa taloonsa vastaavanlaiset pylväät? Taustavaikuttajana ollut epäjumalien palvonta on tietysti väärin, sillä pelkästään tuollaisiin jumaliin uskominen on jo niiden palvomista. Ja tietysti palvonnan kohteena olleista epäjumalapatsaista tai noituuteen käytetyistä taikakaluista kristittyjen tulee hankkiutua eroon etteivät pahat henget pääse hyökkäämään niiden kautta keneenkään noituutta tai epäjumalanpalvontaa aiemmin harjoittaneeseen (Ap.t. 19:19). Mutta missään päin Raamattua ei tuomita kyseisiä taidetyylejä sinänsä, joka tuohon aikaan kyllä varsin hyvin tunnettiin, itsessään epäpyhäksi.

    Kuten nykyäänkin, myös seurakunnan alkuaikoina kristityt painiskelivat tällaisten kysymysten kanssa. Tuohon aikaan liha oli kalliimpaa ja harvinaisempaa herkkua mitä nykyään ja suurin osa Korinton ja Rooman kaupoissa myytävänä olleista lihoista oli pakanauskontojen uhriaterioilta ylijäänyttä epäjumalille uhrattua lihaa. Tämä oli myös kristittyjen tiedossa ja se aiheutti heidän keskuudessaan isoja kysymyksiä. Niinpä omaltatunnoltaan heikommat eivät uskaltaneet lihaa ostaa eivätkä syödä vaan tyytyivät kasvisruokiin. Raamatussa tosiaan kehoitetaan karttamaan kaikkea epäjumalille uhrattua (Ap.t. 15:29, Ap.t. 21:25) mikä tuohon aikaan oli lähinnä uhriaterioilla nauttittavaa liharuokaa tai jokin noituuteen ja epäjumalanpalvontaan tarkoitettu esine. Pakanauskontojen uhriateriat ovat kristittyjen ehtoolliseen verrattavissa oleva "riitti" (lainausmerkit siksi että ehtoollinen on kristityille paljon enemmän kuin vain riitti, tai ainakin sen pitäisi olla). Kuten uskosta osattomilla ei ole asiaa kristittyjen "uhriaterialle" (1. Kor. 11:27-29), ei kristitytkään periaatteen vuoksi saa osallistua vieraiden uskontojen "ehtoolliselle".

    Temppelien ulkopuolella tilanne kuitenkin muuttui. Vaikka lihan syöminen ei tuohonkaan aikaan ollut elämästä selviämisen kannalta välttämätöntä, antoi Paavali Jeesuksen nimessä kristityille luvan syödä hyvällä omallatunnolla kyselemättä ruoan alkuperästä mitään. Koska epäjumalille uhratut lihat eivät oikeasti olleet saastuneita, saattoi niitä syödä kaupasta ostettuina (1. Kor. 10:25) tai vaikka kylävierailulla epäjumalanpalvojien kotona (1. Kor. 10:27), mikäli myyjä tai isäntäväki ei erikseen maininnut ruoan olevan epäjumalille uhrattua. Sen sijaan, jos ruokia myyvä tai tarjoava henkilö kertoi niiden olevan epäjumalille uhrattua, tuli niistä silloin kieltäytyä. Vaikka kielto osallistua pakanauskontojen ehtoolliselle olikin edelleen voimassa (Ap.t. 15:29, Ap.t. 21:25), Paavali toteaa kuitenkin roomalaiskirjeessä, että mikään ei ole epäpyhää itsessään, vaan ainoastaan sellaiselle joka pitää jotakin epäpyhänä, sille se on epäpyhää (Room. 14:14).

    Room. 14 ja 1. Kor. 8 ja 10 eivät missään tapauksessa kumoa näitä aiempia käskyjä epäjumalille uhrattujen lihojen suhteen eivätkä ole niiden kanssa ristiriidassa, vaan päinvastoin nämä kohdat täydentävät toinen toisiaan. Kaikki raamatunkohdat tulee tulkita toistensa valossa ja näinollen Apostolien Tekojen kielto puhuu uhriaterioille osallistumisesta tai noituuteen käytettyjen taikakalujen yms. epäjumalapatsaiden varastoimisesta mikäli tiedämme kyseisiä tavaroita käytettäneen juuri siihen tarkoitukseen (Ap.t. 19:19). Niin Roomalaiskirjeen kuin korinttolaiskirjeenkin kohdat puolestaan kertovat syyn Apostolien Teoissa annetulle kiellolle puhuen sensijaan luvallisesta syömisestä silloin kun niitä myyvä tai tarjoava henkilö ei erikseen sano lihojen olevan epäjumalille uhrattuja. Mutta jos myyjä tai ruokia tarjoava henkilö erikseen ilmoitti niiden olevan epäjumalille uhrattuja, tuli nisitä siinä tapauksessa kieltäytyä, sillä niiden syöminen olisi Roomassa tai Korintossa (tai missä tahansa muuallakin) voinut olla omaltatunnoltaan heikommille joko loukkaukseksi tai yllykkeeksi alkaa taas palvoa epäjumalia. Uskosta osattomat olisivat puolestaan saattaneet tulkita kristittyjenkin syövän lihoja ikäänkuin antaen siitä kunnian epäjumalille kuten he itse mahdollisesti tekivät. Eivät nuo lihat muuttuneet Jumalan silmissä sen epäpyhemmiksi sen jälkeenkään niinkuin jotkut virheellisesti ajattelevat (1. Kor. 10:29), mutta Jumala ei halua että mikään jäisi kristityillä sattuman varaan, vaan että tällaisissa tilanteissa edettäisiin aina heikompien ehdoilla. Samoin meidän ei myöskään tule ottaa koteihimme tai näyte-esineiksi lähetysmuseoihin lähetyskentältä löydettyjä konkreettisia taikakaluja tai epäjumalapatsaita, vaan tyytyä joko valokuviin tai sitten epäjumalille vihkimättömiin kopioihin.

    Koska itsekin korostan sitä, että raamatunkohdat pitää aina liittää oikeaan asiayhteyteensä, niin toteankin heti että niin Ap.t. 15:29 ja Ap.t. 21:25 kuin Room. 14 ja 1. Kor. 8 ja 10 puhuvat epäjumalille konkreettisesti uhratuista esineistä, ei taiteenmuodoista tai muustakaan vastaavasta. Vaikka tiedämmekin että esim. rockmusiikin, saunomisen ja antiikin ajan taiteen syntyneet epämääräisissa olosuhteissa, ei mitään kokonaista musiikin-, urheilun- tai kuvataiteenlajia, sen enempää kuin saunan kaltaisia uskonnollisista ideologioista sinänsä riippumattomia rentoutumismuotojakaan voi noin vain vihkiä tai uhrata ruokien tai esineiden tavoin kenellekään, tai rekisteröidä kenenkään nimiin vaikka pakanat olisivatkin joskus tehneet niin. Pointtini on siinä, että Paavali tiesi taatusti erilaisten lupien ja kieltojen koskevan kaikkia asioita eivätkä vain niitä mitkä häntä itseään sattuivat miellyttämään tai ärsyttämään. Jotkut taiteilijat saattavat toki omistaa teoksiaan omille epäjumalilleen (esim. George Harrisonin kiusallisen kaunis My Sweet Lord tai jotkut antiikin ajan taiteilijoiden tekemät satunnaiset taideteokset) ja näitä yksittäisiä teoksia onkin syytä välttää silloin jos tiedämme niiden olevan epäjumalille uhrattuja. En usko Jumalan pitävän siitä, jos kuuntelemme sellaisia lauluja joiden sanoituksissa pilkataan Jumalan nimeä ja kehoitetaan kristittyjä harjoittamaan syntiä. Mutta sen sijaan, että populaarimusiikkia kokonaisuudessaan olisi luotu uhrattavaksi millekään tai kenellekään, on yhden ihmisen tai ihmisryhmän aloittama sikailu karannut käsistä synnyttäen ilmiön, joka on sitten pitkään mielletty kuuluvaksi rockmusiikkin soittamiseen. Kuten jo aikaisemminkin olen sanonut, ovat sellaiset uskosta osattomat ihmiset, jotka eivät ole periaatteen vuoksi valmiita lähtemään mukaan johonkin Raamatun vastaiseen, loppupeleissä ennemmin poikkeus kuin sääntö.

    Silloin kun lähdetään sanomaan mitä mieltä Jumala jostain asiasta on, niin silloin eivät mutu-oletukset eivätkä omat tai jonkun muun kokemat traumat riitä, vaan aina on voitava perustella asiat Raamatulla. Enkä tarkoita sellaista että poimitaan villisti yksittäisiä raamatunkohtia sieltä täältä, vaan että liitetään ne kiltisti sekä oikeisiin asiayhteyksiinsä että Raamatun kokonaisilmoitukseen jossa yksikään kohta ei mitätöi toista, vaan päinvastoin täydentää. Kaikki me teemme toki joskus virheitä tulkinnoissamme, kukaan meistä ei ole erehtymätön, mutta älkäämme kuitenkaan lisäilkö Raamattuun tietoisesti sellaista mitä siellä ei ole ja rinnastako kristillistä "populaarimusiikkia" haureuteen, päihteiden käyttöön, kapinaan tai noituuteen. Emmehän me kristityt ole taikauskoisia! Mitkään säännöt maailmassa sen enempää kuin Raamatussakaan eivät sano, että tavanomaista pop- ja rockmusiikkia ei voisi soittaa ilman että käyttäisi päihteitä tai harjoittaisi vapaata seksiä. Tai että saunomista ja antiikin ajan taidetta ei voisi harrastaa ilman että olisi taikauskoinen tai palvoisi muinaisia epäjumalia. Tai että sitaria yms. intialaista musiikkia ei voisi soittaa ilman että kannattaisi hindulaisuutta.

    Monet kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat sanovat olevansa vakuuttuneita siitä että musiikki on kieli ja että se ei suinkaan ole neutraali asia. Totta on että musiikki on eräänlainen kieli sikäli, että sillä ihminen voi ilmaista tunteitaan ainutlaatuisella tavalla. Mutta toisin kuin musiikissa, niin puhe- ja kirjoituskielissä sisäiset säännöt määrittelevät sen kuinka jokin sana yleensä ymmärretään. Niinpä kuulija ei voi antaa sanoille omia sisältöjään tekemättä väkivaltaa alkuperäiselle sanomalle, joten ilman sanoitusta säveltäjä tai esittäjä ei samalla lailla voi olla varma siitä, että häntä ymmärretään juuri niin, kuin hän tarkoittaa. Puhuttaessa musiikista en kuitenkaan itse käytä koskaan termiä neutraali, koska kysymys on termistä jota käyttävät saattavat tarkoittaa eri asioita. Neutraali musiikki on kuitenkin helposti ymmärrettävissä sellaiseksi mikä sopisi kaikkiin tilanteisiin kaikille ihmisille, eikä itselleni tulisi kuitenkaan mieleenkään että alkaisin julistaa populaarimusiikin, saunakulttuurin tai esim. antiikin ajan taiteen olevan neutraaleja asioita. Emme siis saa asennoitua niin, että alkaisimme kehoittaa kristittyjä ottamaan kaiken irti vapaudestaan ja soittamaan kristillistäkään "populaarimusiikkia" ihan miten vain. Mutta toisin kuin nämä kyseiset tuomitsijat väittävät, ei epäneutraali ei ole välttämättä epäpyhää, senhän jo esim. epäjumalille uhratut lihatkin todistavat (Room. 14:14).

    Kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat ovat useimmiten juuri näitä heikkoja veljiä ja sisaria, joita meidän tulee Raamatun mukaan kunnioittaa ja mennä heidän ehdoillaan (Room. 14:13, 15:1). Monet heistä pyrkivät totuuteen täysin vilpittömästi, mutta kaikki heistä eivät kuitenkaan kykene lukemaan Raamattua yhtenä isona kokonaisuutena, sillä kirjaimen noudattaminen vetoaa heidän järkeensä. Edellä mainitsemani esimerkit osoittavat, kuinka monet heistä tulkitsevat näitä asioita omista lähtökohdistaan käsin järjen päätelmillä joista meitä on kuitenkin kehoitettu luopumaan (2. Kor. 10:5). En halua tehdä tällaisesta kysymyksestä estettä yhteydelle, sillä monilla tuomitsijoilla asiaan vaikuttaa mahdollisten aiempien traumaattisten kokemusten aikaansaama rikkinäisyys, mikä tekee heidän opetuksestaan vääristynyttä vaikka se olisikin vilpitöntä. Sekin on totta, että ihmisen omatunto voi olla sidottu eri tavalla eri asioihin siitäkin huolimatta että niillä on samanlainen alkuperä. Mutta omantunnon heikkouden myöntäminen on kuitenkin yksi tärkeä osa vanhan aatamin kuolettamista (Room. 14:3). Valitettavasti olenkin huomannut että joillain (ei kaikilla) kristillisen "populaarimusiikin" ja varsinkin suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoilla sisäinen ylpeys estää myöntämästä ja/tai hyväksymästä omantunnon heikkoutta, minkä vuoksi he sitten pyrkivät esiintymään omaltatunnoltaan vahvoina vaikka eivät sitä todellisuudessa ole, ja pitävät siten omaltatunnoltaan vahvoja kristittyjä synnissä elävinä luopioina. Tällaistenkin veljien ja sisarien omantunnonheikkous on toki huomioitava, mutta ylpeydestä heitä on kehoitettava tekemään parannus.

    Mutta jotta kukaan ei ajattelisi, että suhtautuisin omaltatunnoltaan heikkoihin kristittyihin ylimielisesti sinänsä, päätän tämän luvun toteamalla, että omatunto on hieno asia eikä syyllisyys ole mitenkään epäkypsää ja halveksittavaa. Sitäpaitsi kaikki me erehdymme jossain, kukaan ei ole 100 % oikeaoppinen. Jarmo Sormunen sanoo kirjassaan Aikuiseen Uskoon hienosti, että omatunto on kuin ruumiin puolustuskeinona toimiva kuume, joka ilmaisee ruumiissa käytävän taistelua bakteereja ja viiruksia vastaan, mutta joka ei suojelumekanismina toimi aina kuten pitäisi: ihmisellä saattaa olla jatkuva tulehdus mutta kuume ei tapakaan vieraita bakteereja, tai joskus pitkäaikaiseen ja jatkuvaan kuumeeseen ei löydetä selviä syitä. Kristityn omaatuntoa ohjaa Jumalan laki mutta sitä hallitsee Kristuksen armo. Vaikka en usko Jumalan haluavan että kukaan kristitty jäisi loppuiäkseen omaltatunnoltaan heikoksi, on huomioitavat että kaikki me kasvamme erilaista vauhtia. Toisilla kasvuprosessi on pidempi, toisilla lyhyempi, toisilla se on ikuinen. Jumala rakastaa jokaista omaltatunnoltaan heikompaakin kristittyä käyttäen heitä hyvinkin voimakkaasti valtakuntansa työssä.


    5. ONKO POPULAARIMUSIIKKI EPÄTERVEELLISTÄ?

    "Sanonta "kohtuus kaikessa" pätee kaikkeen muuhun paitsi tupakkaan ja huumeisiin."
    (Tapani Kiminkinen, Orion Hyvinvointi-lounge)

    Kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat sanovat, että samoin kuin meidän ei mennessämme baareihin evankelioimaan tule keskustella humalaisten kanssa kaljaa juoden, huumeita käyttäen tai tupakkaa polttaen, ei meidän pitäisi evankelioida musiikin ystäviäkään "maailmallisella" musiikilla. Miten tällaisiin puheisiin tulisi suhtautua?

    Nämä tuomitsijat vetoavat erilaisiin tutkimuksiin, joiden mukaan tietynlainen rytmi mm. heikentäisi sydämen lyöntiä, herättäisi kuulijassa seksuaalista kiihottumista ja agressiivisia tuntemuksia tai vaikuttaisi sanoituksista riippumatta aivoihin niin että sen seurauksena kuuntelijoilla esiintyisi oppimis- ja käytöshäiriöitä, siinä missä klassinen musiikki puolestaan edistäisi asioiden oppimista. Haluamatta mitenkään väheksyä tutkimusten tekemistä ja niiden tuloksia, on todella arveluttavaa ruveta tuollaisten tutkimusten perusteella opettamaan mitä mieltä Jumala jostain asiasta olisi. Jotkut tutkimustulokset saattavat jopa olla ristiriidassa toistensa kanssa ja erilaisiin tutkimustuloksiin vedoten on muutenkin helppo manipuloida ihmisiä uskomaan itsestään asioita jotka eivät pidä paikkaansa, ja tällaisesta psykologisesta manipuloimisesta kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijoiden toiminnassa onkin usein (ei aina) kysymys.

    Tietysti silloin jos musiikissa pyritään tietoiseen epäharmoonisuuteen särkijän väärinkäytöllä tai jos sitä soitetaan tarkoituksella liian kovaa ja psykedeelisesti, ei sellainen ole hyväksi kenenkään mielerauhalle eikä korville. Mutta noin yleensä ottaen tarkkoja tutkimuksia tekemällä voimme loppupeleissä löytää vaikka millaisia tekijöitä kristityillekin jokapäiväisistä asioista. Helsingin Sanomat otsikoi verkkolehdessään 15.1.2011 musiikin iskevän aivoihin huumeen tavoin. Artikkelia luettaessa selvisi, että kanadalaisessa tutkimuksessa oli testattu vapaaehtoisia, jotka sanoivat tuntevansa kylmiä väreitä kuunnellessaan mielimusiikkiaan. Pian kävi kuitenkin ilmi, että kahdeksasta koekaniinista peräti kuudella oli populaarimusiikin sijasta klassista musiikkia mielimusiikkinaan. Enkä yhtään ihmettele, sillä esim. Jean Sibeliuksen Finlandia ja Pjotr Tzaikovskin taivaallisen kaunis Romeo And Julia Fantasy Overture saisivat ainakin minun dopamiinini nousemaan ja kuuntelemaan kyseisiä kappaleita repeatilla tuntitolkulla. Mutta jos melodia on tylsä ja mitäänsanomaton, ei se herätä minussa minkäänlaisia tunnereaktioita, vaikka musiikki olisi miten svengaavaa tahansa.

    Miksi ihmiset kärsivät nykyään ylipainosta huomattavasti enemmän kuin vielä 1980-luvulla? Siksi että roskaruokien ja erilaisten herkkujen määrä on viimevuosina lisääntynyt roimasti. Ties kuinka monet tutkimukset ovat todistaneet sen että makeiset ja roskaruoka herkistävät ihmiset ylipainolle ja ensiksi mainitut vielä hampaita reikiintymiselle. Suklaaleivoksiakin on makeisista puhumattakaan pidetty joskus lihan tekoina ja synnillisiä ajatuksia herättävinä eivätkä ne ole tietääkseni saaneet aikaan mitään hyvää. Mikä ne on muka nykyään pyhittänyt? Ovatko ne tästä syystä syntiä? Ovathan ne toki hyvän makuisia mutta jos kerran hyvin tehdyn populaarimusiikin hyviksi puoliksi eivät kelpaa taitavat sovitukset tai hyvät melodiat, niin silloin noiden herkkujen hyvänmakuisuuttakaan ei pidä hyväksyä. Elimistölleen tarvittavan määrän sokeria ihminen saa taatusti terveellisemminkin kuin makeisista. Ja vaikka tuomitsijat pystyisivätkin syömään niitä linjansa halliten, eivät läheskään kaikki pysty, mikä kyllä näkyy nykyään katukuvassa.

    Vanhassa liitossa oli muutamia ns. saastaisia eläimiä joita eivät uskovat saaneet syödä, kuten mm. sika ja äyriäiset. Yksi tärkeimpiä syitä tähän on juurikin näiden lajien epäterveelliysyys. Sianlihasta on erilaisten nykyaikaisten tutkimusten myötä löydetty vaarallisia trikiinejä ja yersinia-bakteereja, jotka aiheuttavat mm. niveltulehduksia, reumaa ja muita ihmiskehoa (Jumalan Temppeli) vahingoittavia pyörätuoliin vähitellen johtavia sairauksia. Tästäkään huolimatta nämä ruokasäädökset eivät ole uudessa liitossa voimassa enää lakina, mutta ovat kyllä varmasti sopivia niille jotka haluavat noudattaa terveellisiä ruokailutottumuksia. Vaikka musiikkiin liittyvissäkin kysymyksissä järjen käyttö on sallittua, ei meille ole musiikin suhteen annettu vastaavanlaisia "terveyssäädöksiä" sen enempää vanhassa kuin uudessakaan liitossa, joten silloin meidän ei pidä ruveta sellaisia kehittelemäänkään.

    Jos joku sellainen, joka ei ole seksuaalisuuden kanssa täysin sinut, sattuu kiihottumaan rytmikkäästä musiikista seksuaalisesti, niin se ei todellakkaan tarkoita sitä että kaikki kiihottuisivat. Silloin tilanne tietysti muuttuu, jos kappaleita tehostetaan kaksimieliseltä kuulostavilla huokauksilla, tai niihin liitetään seksuaalisia musiikkivideoita tai lavaesiintymistä. Sellaiset, jotka tietoisesti pyrkivät kiihottumaan musiikista seksuaalisesti, saisivat kyllä täytettyä tarpeensa monella muillakin tavoilla. Eräs sielunhoitaja kertoi joillakin pyromaaneilla motiivina tuhotöilleen olevan juuri sen, että tulenliekit saavat heidät kiihottumaan seksuaalisesti. Ei kai tämä kuitenkaan tarkoita, että iltahetki takkatulen ääressä näinollen syntiä ja lihan tekoja, koska siihen sisältyy riski kiihottua seksuaalisesti?

    Miten sianlihan tai kebabin ja hampurilaisten yms. roskaruokien, makeiden herkkujen tai vaikka internetin haittatekijät eroavat huumeiden, tupakan tai humalahakuisen alkoholinkäytön aiheuttamista haittatekijöistä? Myös monet populaarimusiikin tuomitsijoista myöntävät, että ensiksi mainittujen asioiden kanssa on mahdollista elää aivan hyvin ilman että niistä koituu ongelmia, sen sijaan kolme viimeksi mainittua aiheuttaa automaattisesti haittatekijöitä käyttäjillensä. Kukaan ei voi olla tulematta humalaan juotuaan tiettyä määrää alkoholia tai menemättä sekaisin otettuaan huumeita, mitä tupakkaan tulee niin vaikka kaikki tupakoitsijat eivät sairastu keuhkosyöpään, tuhoaa tupakka automaattisesti keuhkoja. Raamattu opettaa että ihmiskeho on Pyhän Hengen temppeli ja sen turmeleminen (mitä tupakointi on riippumatta siitä sairastuuko tupakoitsija sen seurauksena) on syntiä (1. Kor. 3:17). Alkoholista humaltumisen Raamattu kieltää myös ja huumeet paitsi humalluttavat ihmisen myös turmelevat tupakan tavoin Jumalan temppeliä. Jos populaarimusiikki olisi verrattavissa päihteisiin, aiheuttaisi se kaikille kuuntelijoille automaattisesti noiden tutkimustulosten kuvailemia oireita joihin populaarimusiikin tuomitsijat vetoavat. Miten on siis mahdollista, että esim. minä en kiihoitu seksuaalisesti tai tule vihaiseksi kuunnellessani esim. Glenn Kaiseria tai Juha Kelan aikasta Pro Fideä? Tai sitten se että tuttavapiirissäni on monia hyvin käyttäytyviä ja hyvin koulussa menestyneitä nuoria jotka kuuntelevat rockmusiikkia ilman sen kummempia käytöshäiriöitä? Vaikka minulla on takana satoja ellei jopa tuhansia kilometrejä auton ratissa musiikin soidessa taustalla, niin en ole koskaan tullut henkisesti humalaan vaan tie on aina näkynyt selvästi edessäni.

    Niinpä kristillinen "populaarimusiikki" on verrattavissa noihin ensiksi mainittuihin asioihin, joiden kanssa ihminen voi elää täysin normaalisti ilman että ne aiheuttaisivat mitään synnillistä, mutta joiden kohdalle on hyvä asettaa jonkinlaiset kohtuurajat. Jotkut (eivät kaikki) kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat ovat kuitenkin antaneet mielellään ymmärtää, että kaikki ne kristityt jotka sitä kuuntelevat olisivat automaattisesti epäjumalanpalvojia, minkä ainakin allekirjoittanut tulkitsee tarkoittavan samaa kuin automaattisesti addiktoitunut. Joidenkin yksittäistapausten kohdalla tämä saattaa pitää paikkansa, mutta noin yleistettynä tällaisen väittäminen täyttää yhdeksännen käskyn rikkomisen kriteerit. Otan seuraavaksi erään esimerkin siitä mitä jo aluksi kritisoin: jos jotain asiaa on ensin käytetty lyömäaseena kristillistä populaarimusiikkia vastaan, ei sillä enää olekaan mitään väliä sitten kun se löytyy jostain muusta, kenties tuomitsijoille itselle tärkeästä, asiasta.

    Erään tutkimuksen mukaan 2000-luvun alussa tapahtuneista armeijan keskeyttämisistä suuri osa johtui juuri internetriippuvuudesta, eli nuoret miehet eivät kyenneet olemaan ilman. Juuri tätä samaista internetiä kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijatkin käyttävät kertoessaan internetnarkomaaneille evankeliumia. Itsekin myönnän ajottain taistelleeni internetriippuvuuden kanssa ja välillä olen jopa vienyt internetpiuhan tai -mokkulan pois kotoani, mikä onkin osoittautunut oikein hyväksi ratkaisuksi. Luulisin jopa pärjääväni autiolla saarella paljon helpommin ilman musiikkia kuin internetiä (olettaen tietysti että minulla olisi käytössä hätätilanteita varten puhelin ja että laskujeni maksu tapahtuisi sen aikaa suoraveloituksella). Kun kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat vetoavat heikkoihin veljiin ja sisariin joille musiikki saattaa olla lankeemukseksi, minkä perusteella meidän vahvojen pitäisi luopua kokonaan kristillisestä populaarimusiikista, ei heillä tunnu olevan pienintäkään aikomusta luopua internetistä ja huomioida niitä joille pelkän internetin näkeminenkin voi koitua lankeemukseksi. internetriippuvaisuus on nimittäin yleisempää mitä moni osaa edes kuvitella. Elämää löytyy myös ilman internetiä. Sähköpostit voi nykyään lukea myös kännykän välityksellä ja laskujen maksaminen onnistuu edelleen myös pankkien maksuautomaateilla. Minulla ei suinkaan ole mitään internetevankelioimista vastaan sinänsä, sitähän minä itsekin näillä kotisivuillani teen, mutta kun evankeliointi on toiminut myös ajalla ennen internetin tuloa, toimii se varmasti edelleenkin, kunhan vain jaksaisimme nostaa takapuolemme ylös koneen äärestä.

    Vaikka kristillisen "populaarimusiikin" vertaamisessa automaattisesti päihteiden käyttöön yms. onkin kysymys lähinnä viisastelusta jollaisen voi jättää täysin omaan arvoonsa, on meidän silti hyvä muistaa että kaikenlainen musiikki ei sovi kaikille ihmisille ja kaikkiin tilanteisiin. Kuten saatamme olla allergisia tai tulla allergiseksi ruoka-aineille, voivat jotkut olla allergisia tai tulla myöhemmin allergisiksi tietynlaiselle musiikillekin. Myös monet tiukemman koulukunnan tuomitsijat ovat allergisia suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoiden hyväksymälle länsimaista viihdemusiikkia muistuttavalle ylistysmusiikille.


    6. NYT ON KAIKKI HYVIN! VAI ONKO SITTEKÄÄN?

    "Joidenkin mielestä kirkko parantaa maailmaa parhaiten tulemalla maailman kaltaiseksi. Mutta aina kun kirkko niin tekee, se päätyy kompromisseihin, joiden myötä se menettää hengellisen arvovaltansa ja vaikutusvaltansa. Silloin kirkko ei muutakaan maailmaa, vaan maailma muuttaa sitä."
    (Billy Graham, Voimaa joka päivälle, Uusi Tie 2003)

    Nyt kun olemme kerran todenneet, että Raamattu ei opeta mistään asiasta tulevan synnillistä siksi että siihen liittyisi jokin epämääräinen kulttuuri, tai että tavanomainen pop- ja rockmusiikki ei ole yhtään sen epäterveellisempää kuin esim. makeat herkut tai pikaruokaloiden hampurilaisateriat, niin tarkoittaako se sitä että saamme ottaa nyt kaiken ilon irti kristityn vapaudesta josta Raamattu puhuu, ja kehitellä seurakuntaelämästä niin värikästä ja viihteellistä kuin vain mielikuvituksemme sallii, ajattelivat tiukkapipot sitten mitä tahansa? Vastus on yksiselitteisesti EI! Nyt pääsemme aiheeseen, jossa voin sanoan olevani monilta osin samaa mieltä kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijoiden kanssa. Kun katsoo millaista nykyinen kristillinen nuorisokulttuuri on, niin ei voi kuin pudistella päätä! Otan kuvitteellisen esimerkin siitä millaista meininki nykyään pitkälti on.

    Isossa urheiluhallissa on meneillään kristillisnen nuorisotapahtuma. Pienessä voimistelusalissa hallin yhteydessä on käynnissä ns. gospeldisko, jossa jossa nuoret tanssivat monilla naisista pitäen yllään vain paljastavaa hihatonta T-paitaa värivalotehosteiden luodessa psykedeelistä tunnelmaa. Itse hallin puolella hortoilee lavan edessä suuri määrä väkeä äänenvoimakkuuden ollessa niin luja että vähempikin riittäisi. Soittamassa oleva yhtye lukee ääneen ihailijapostia jota on uransa aikana saanut. Seuraavaksi esitettävä kappale on George Harrisonin alunperin Hare Krishnaa palvova My Sweet Lord (Hare Krishna muutettuna Jeesukseksi Kristukseksi), pääasiallisena syynä ehkä hämäävä nimi, kitaristin heiluen ja hyppien kornin näköisesti. Paikallaan ei kai tarvitse seistä kuin puu, mutta joku raja sentään on oltava. Tuollainen hyppiminen vie huomion helposti esittäjään eikä sanomaan. Yhtyeen lopettaessa soittamisen ja puhujan aloittaessa raamattutuntia lähtevät nuoret vaeltamaan levottomina pitkin salia, samaan aikaan kun lavalla olleen yhtyeen laulaja, paistateltuaan hetken aikaa yleisön suosiossa, menee pukuhuoneeseen pitämään taukoa. Kun raamatunopetus loppuu ja seuraava yhtye aloittaa soittamisen, juoksevat nuoret takaisin. Konsertin loputtua artisti alkaa jakamaan nimikirjoituksia, nuoret tytöt ovat onnesta sekaisin. Toisin sanoen, meininki ei eroa millään tavoin maallisesta nuorisokulttuurista, paitsi kappaleiden sanojen osalta. Illan päätteeksi kaikki ovat tyytyväisiä, paitsi Jumala.

    Kun Mooses johdatti juutalaiset Egyptistä takaisin luvattuun maahan, alkoi kansa valittaa, koska heitä ei miellyttänyt se ruoka jota matkalla oli tarjolla (4. Moos. 21:6) eivätkä seuraukset olleet kovin kehuttavat. Paavali ottaa tämän saman ongelman esiin Uudessa testamentissa (1. Kor. 10:10). Siksi on mielestäni arveluttavaa lähteä valittamaan ja nirsoilemaan jos seurakuntien tilaisuuksien ulkoasu ei miellytä. Edellinen ei tarkoittanut, että Egyptissä tarjottava ruoka olisi ollut syntiä. Sitä vain oli sillä hetkellä mahdotonta saada. Ei kaikkea kristillistä populaarimusiikkiakaan tarvitse kokonaan torjua, mutta että järjen käyttö on sallittua. Vaikka me olemmekin vapaita, myös kuuntelemaan kristillistä populaarimusiikkia ja tekemään taidetta, emme saa antaa vapauden mennä liiallisuuksiin jotta se todella pysyisi vapautena (Gal. 5:13).

    Mielestäni on muutenkin ongelmallista, että seurakuntien toimintaa pyritään niin voimakkaasti jakamaan eri ikäisille, koska meidän tulisi kaikkien olla yhtä ja samaa seurakuntaa ikää katsomatta. Tällä en tarkoita että nuorisotyötä pitäisi välttämättä kokonaan romuttaa, mutta jonkinlainen uskonpuhdistus olisi tälläkin saralla paikallaan. Kyllä nuoret, nuoret aikuiset tai ikäihmiset voivat aina silloin tällöin kokoontua keskenäänkin. On myös täysin selvää, että myös kristityt tarvitsevat rinnalleen eri ikäisten ystävien lisäksi myös omanikäisiäänkin ystäviä jotka ehkä ymmärtävät samassa elämäntilanteessa olevia ihan eri tavalla kuin vanhemmat. Meidän ei kuitenkaan pitäisi kasvattaa liian riippuvaiseksi samanikäisistä sisarista ja veljistä. Itse olen kokenut todella siunaavina sellaiset kokoukset, joissa on paikalla niin nuoria kuin vanhempiakin kristittyjä, koska vanhemmilla kristityillä on usein sellaista elämänkokemusta josta nuoretkin voivat saada paljon.

    Tuntuu ikävältä sanoa, mutta mielestäni nykyiset kristilliset nuorisotapahtumat ovat menneet nuorten (joista kaikki eivät edes osaa suhtautua musiikkiin oikealla tavalla) miellyttämisen puolelle. Ei ole mikään ihme jos monien nuorten usko jää pinnalliseksi, koska kristillinen "populaarimusiikki" ja nuorisotapahtumat ei ole riittävä pohja jonka varaan rakentaa uskoa. Ajatuksella, että kristitytkin nuoret tarvitsevat viihdykettä ja siksi sitä pyritään heille tarjoamaan, tehdään heille todellinen karhunpalvelus, sillä Raamatussa meitä ei kutsuta elämään uskoamme todeksi omista mieltymyksistämme käsin. Sanaan kiinni kasvaminen voi vaatia senkin että meiltä riisutaan pois kaikki mahdollinen aina ihmissuhteista lähtien, joten musiikista ei saa tehdä itsestäänselvyyttä. Ja koska musiikilla evankelioimisen ajatellaan pitkälti olevan joka miehen oikeus, on siitä esittäjien kutsumuksen ja sitoutumisen puutteen vuoksi tullut suureksi osaksi uskoville suunnattua viihdettä, mistä olen hyvin surullinen. Raamattu opettaa että puu tunnetaan hedelmistään (Matt. 7:19), ja tämän vuoksi tapahtumien ja järjestäjien puolesta olisikin syytä rukoilla. En halua osoitella sormella ketään enkä ole tuomitsemassa ketään kadotukseen (eihän minulla sellaisia valtuuksia edes ole), mutta haluan vain herättää ajatuksia.

    Muistan kuinka erääseen tapahtumaan oltiin kerran kutsumassa puhumaan erästä Aasiassa työskentelevää lähetyssaarnaajaa. Sitten kutsu kuitenkin peruttiin, koska lentolippu oli kallis eikä järjestäjillä ollut rahaa. Samana- tai seuraavana kesänä kutsuttiin saman järjestön nuorisotapahtumaan eräs yhtye toiselta puolelta maailmaa, jotka tuskin tulivat halvemmalla. Tuon perusteella haastaisin kyllä päättäjiä miettimään asioita ja katsomaan itseään peiliin. Lisäksi nykyään tapahtumiin näyttää pääsevän esiintymään pelkästään jo kristillisellä tunnustuksella vaikka sanoma olisikin mitäänsanomaton. Jonglööreitä, stuntmaneita yms. taiteilijoita ei pitäisi kristillisiin nuorisotapahtumiin pyytää, koska heidän esityksissään ei juuri ole sellaista sanomaa mitä voisi hengellisesti ymmärtää. Kaikki kunnioitus heidän leipätyölleen, jota he tekevät elättääkseen itsensä ja perheensä. En noita asioita itsessään tuomitse mutta en ymmärrä miksi niitä täytyy yrittää väkisin kristillistää ja tuoda hengellisiin tilaisuuksiin. Jos nämä ongelmat on huomattu, niin miksi tuntuu siltä, että niihin ei juurikaan puututa? Ikävä sanoa näin, mutta nykyisessä muodossaan esim. Maata Näkyvissä-festarit eivät valitettavasti edistä evankeliumin leviämistä juuri lainkaan.

    Välillä herää kysymys, onko soittajilla kenties halu näyttää että me olemme yhtä hyviä kuin maallisetkin muusikot? Keith Greeniä lainatakseni: Jumala ei halua meidän olevan yhtä hyviä vaan paljon parempia. Eikä puhe ole nyt musiikillisesta lahjakkuudesta, vaan asenteistamme. Musiikillista lahjakkuutta ei toki tarvitse peitellä niin että soittaa tarkoituksella huonosti, ja olen sitä mieltä että myös kristillisessä "populaarimusiikissa" on myös tilaa kitara- tai rumpusooloille mikäli Jumala on siunannut jotakuta virtuoosimaisilla soittajan lahjoilla niin että nämä osaavat käyttää lahjojaan Jumalan kunniaksi (Psalmeissa esiintyvät sela-huudahdukset tarkoittavat juuri instrumentaaliosuutta). Muutenhan meidän kannattaisi jättää soittimet kokonaan pois ja siirtyä pelkkään acapela-lauluun. Mutta samalla olen myös sitä mieltä, että todellisesta lahjakkuudesta kertoo sekin että osataan soittaa ja sovittaa laulut niin että nämä soolot eivät ole tyylinnäyte lahjakkuudesta, vaan toistavat sanottua.

    Raamattu sanoo, että usko tulee kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta (Room. 10:17). Näin ollen musiikki ei saa soida niin kovaa että sanoista ei saa selvää. Jos näin käy, kaikuu evankeliumi kuuroille korville ja Saatana on riemuissaan. Mielestäni musiikkia tulisi voida kuunnella ilman korvatulppia, minkä ei pitäisi olla ongelma isoissakaan konserteissa. Koska myös korvat ja tärykalvot ovat osa Pyhän Hengen temppeliä, ei mitään musiikkia ole tarkoitettu tuhoamaan niitä (1. Kor. 3:17). Kyllä rockmusiikkia voi aivan hyvin kuunnella hiljaisemmalla äänenvoimakkuudella, samoin kuin klassista musiikkia tai vaikka audioraamatunopetuksia voi kuunnella niin kovaa että korvat hajoavat.

    Ikävä kyllä temppelimarkkinoiden henki näkyy pitkälti kristillisyydessä tänä aikana eikä suinkaan pelkästään musiikkipuolella. Hinnan asettaminen tuotteeseen ei sinänsä ole vielä pahaa asia kunhan syynä on kulujen peittäminen tai rahojen lahjoitus esim. lähetystyöhön, eikä halu rikastua. Kyllähän monet tuomitsijat myyvät omia kristillistä "populaarimusiikia vastaan kirjoitettuja kirjojaan tai puhekasettejaan sen sijaan että Keith Greenin tapaan antaisivat niitä iltamiseksi. Mutta musiikkipuolella tämän asian kanssa on oltava todella tarkka. Se että myynnissä on yhtyeitä mainostavaa oheismateriaalia, on Jumalan temppelin tekemistä markkinahuoneeksi. En ole ikinä nähnyt saarnaajilla ja evankelistoilla vastaavanalaista. T-paitoja vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, mutta kristillisissä piireissä niiden pitäisi tuoda esiin Jeesusta eikä toimia kenenkään muun erityisinä mainostajina. Nykyään kristillisten T-paitojen henki tuntuu valitettavasti aivan toiselta mitä se oli Pro Fiden Jeesus On Herra-paidoissa 1970-luvulla.

    Juice Leskinen teki vuonna 1973 julkaistulle ensimmäiselle levylleen kappaleen Jeesus Pelastaa. Tuossa kappaleessa ei suinkaan lauleta Jeesuksen sovintoverestä, vaan aivan kaikkea muuta: "Nyt Jeesus-kuvat pannaan siistiin nippuun Jeesus-kansioon. Ja Jeesus-purkkaa leukoihin ja Jeesus-suihke kainaloon", sekä muutamia sellaisia kohtia joita ei ääneen mainita. Alun perin tuo kappale tehtiin kritisoimaan uskonasioilla rahastamista, mikä sinänsä kyllä onkin ihan kritisoimisen arvoinen juttu. Tuossa kappaleessa esiintyvät vitsit ovat kuitenkin yliampuvia ja siinä pilkataan sekä kristittyjä että Jumalaa, joten en voi sitä kenellekään suositella. Mutta silti se pistää varmasti viettimään miten kristittyjen kannattaisi käyttäytyä.

    Samaa jatkumoa rahastukselle ovat kaiken maailman ns. kristilliset (?) kilpailut, niin musiikissa kuin kaikessa muussakin. Raamatun mukaan se, joka itsensä ylentää, se alennetaan, ja joka itsensä alentaa, se ylennetään (Matt. 23:12). Älkäämme siis pyrkikö olemaan muita parempia. En väitä että kaikenlaiset leikkimieliset kilpailut olisivat välttämättä syntiä (1. Kor. 9:24-25, 2. Tim. 2:5), tuskin Paavali olisi muuten käyttänyt niitä esimerkkeinään rohkaistakseen meitä jatkamaan matkaa. Mutta kilpailujen järjestäminen kristillisissä piireissä antaa hyvin huonon kuvan kristillisestä elämästä. Siinä kilpailussa, kuka pääsee Taivaaseen, väsymyksestä kaatuneet autetaan pystyyn ja heitä autetaan myös maaliin asti ja jokainen maaliin tullut on voittaja Jeesuksessa. Tätä samaa periaatetta meidänkin pitäisi noudattaa ja näin ollen kristillisissä taidepiireissä järjestettävät "kilpailut" eivät saisi olla kilpailuita, vaan tilaisuuksia esittää omia teoksiaan ilman että kukaan olisi erityisesti voittaja tai saisi ensimmäistä palkintoa.

    Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä (Room. 14:17). Liiasta monipuolisuudesta voi saada senkin väärän kuvan, että kristillinen nuorisokulttuuri olisi rajaton ja kriittinen ei tarvitsisi olla, koska kaikki mitä tarjotaan on "kristillistä" ja siksi "sallittua". Tällainen ajattelu näkyy olevan muotia nykyään.


    7. TÄYTTÄÄKÖ MUSIIKKI NS. RAAMATULLISET TYYLIKRITEERIT?

    "Makuja on ja saa olla monenlaisia, ja musiikissa saa olla laaja kirjo soittimia ja menevyyttä, jos siinä vain on tiettyä musiikillista osaamista, taidokkuutta, harmoniaa ja ideaa. Tosin jos vaikka hintana on selvä kuulonalentuma desibelivyöryn alla, tai soitetut äänet ovat tahallaan suoranaisesti riitasointuista kakofoniaa, jokin on pielessä, eikä tilanne mahdu Luojan ihmiselle antaman sopusointuisuushakuisuuden raameihin."
    (Marcus Heinoja, Musiikki taide ja erilaiset performanssit kristillisissä piireissä, Jumalan asiallako?)

    Sen sijaan että me kristityt musiikkia tehdessämme murehtisimme sitä kuuluuko musiikki sallittuun genreen vai ei, olisi meidän syytä pysähtyä miettimään sitä täyttääkö musiikki ns. raamatulliset tyylikriteerit. Olen nähnyt esitettävän jos jonkinlaisia tyylikriteeritä joista monet ovat kuitenkin olleet aikalailla tuulesta temmattuja, ja joissa käytetyt raamatunkohdat on irroitettu alkuperäisestä asiayhteydestään.

    Yksi tyypillisimpiä väitteitä on, että musiikin kolmesta tekijästä (rytmi, melodia, harmonia) rytmillä olisi rockmusiikissa liian suuri osuus melodian ollessa tuomitsijoiden liian vähäisessä osassa. Mutta mitä sitten vaikka näin olisikin? Missä päin Raamattua sanotaan mikä on ainoa oikea rytmin ja melodian raamatullinen suhde? Missä päin Raamattua sanotaan, että musiikki muuttuisi saatanalliseksi jos noiden kolmen tekijän keskinäinen balanssi vaihtelee? Älkäämme lisäilkö Raamattuun sellaista mitä siellä ei ole. Monet tiukemman koulukunnan tuomitsijat opettavat, että mitä svengaavampaa musiikki on, sen enemmän se herättäisi ihmisissä lihan himoja. Mutta tuo ei monienkaan ihmisten kohdalla päde, sen voin omasta rehellisestä kokemuksesta sanoa. Se, mihin itse musiikissa ihastun, ei suinkaan ole rytmi, vaan nimenomaan melodia. Vaikka musiikki olisi kuinka svengaavaa mutta melodia tylsä ja mitäänsanomaton, ei se juuri herätä minussa tunteita. Sen sijaan vaikka jossain laulussa ei olisi lainkaan rumpuja, pelkkä yksinkertainen piano, niin mikäli melodia ja soinnut ovat kauniita ja taidolla sävellettyjä, saatan unohtua kuuntelemaan kyseistä melodiaa pitkäksikin aikaa tuntien selkäpiissä kylmiä väreitä. Ei musiikissa todellakaan tarvitse olla rumpuja jotta se voisi viedä mennessään, tämän todistavat monien pianovirtuoosien uskomattoman nopeasti soitetut taidonnäytteet. Tiedän että en suinkaan ole ainoa joka kokee asian juuri näin.

    Olen nähnyt myös vedottavan siihen, että koska Raamatun mukaan Pyhän Hengen hedelmää on rauha (Gal. 5:22), tai siihen että Jumala ei ollut myrskyssä, maanjäristyksessä eikä tulessa mutta ilmestyi lopulta näiden ilmiöiden jälkeen hiljaisessa (1. Kun. 19:11-13). Tuomitsijoiden mielestä nämä kohdat puhuisivat sen puolesta että musiikin tulisi olla nimenomaan kaunista ja rauhallista, ei komeaa tai mahtipontista. Mutta kun lähdemme tulkitsemaan Raamattua, on meidän huomioitava se että yksikään raamatunkohta ei voi kumota toista (paitsi tietysti silloin jos joku asia on erikseen ilmoitettu vanhentuneeksi, kuten kymmentä käskyä lukuunottamatta vanhan liiton laki). Irroitelemalla raamatunkohtia pois niiden alkuperäisistä asiayhteyksistä tai Raamatun kokonaisilmoituksesta saisimme kyllä perusteltua synniksi mitä tahansa mikä meitä ei miellytä. Raamatussa opetetaan että Jumala puhuu tavalla jos toisella (Job. 33:14). Sen lisäksi, että Jumalan kerrotaan ilmestyneen tuulenhyminässä, kerrotaan Hänen ilmestyneen myös päinvastaisellakin tavalla, eli jylisten voimallisesti särkien setrit ja halkoen tulen liekit ja vapisuttaen erämaan (Ps. 29:3-8). Edellämainitusta toiminnasta ovat kyllä rauha ja hiljaisuus kaukana, siitä emme pääse mihinkään. Kun Jeesus ryhtyi kaatamaan markkinahuoneeksi muutetussa temppelissä rahanvaihtajien pöytiä ja ajamaan heitä ulos ruoskan kanssa sen sijaan että olisi vain rauhallisesti mennyt viheltämään pelin poikki ja sulkemaan markkinat (Matt. 21:12-13, Mark. 15:11-17, Joh. 2:14-17), liittää Johannes tapahtuman jatkeeksi Psalmin 69:10 (kiivaus sinun huoneesi puolesta on minut kuluttanut), mikä todistaa Jeesuksen toimineen kiivasti. Vaikka Jeesus ei ollutkaan Isä eikä Hän ollut Pyhä Henkikään, niin sama Jumalan Henki Hänessäkin vaikutti. Emme pääse minkäänlaisilla selityksillä yli siitä, että pöytien kaataminen ja eläinten pois ajaminen ruoskan kanssa on yhdistelmänä kaikkea muuta kuin rauhallinen, myös ilman että asiasta olisi erikseen mainittu vielä kertaalleen (Joh. 2:17). Sensijaan jos Jeesus olisi toiminut agressiivisesti, olisi Hän paiskoessaan pöytiä nurin mm. pahoinpidellyt tai uhkaillut muita paikalla olevia, ja sellaista Hän ei tietenkään tehnyt.

    Vaikka musiikkia onkin harvemmin totuttu kuvaamaan sanalla kiivas, voi musiikki aivan hyvin olla menoltaan rajua ja kovaäänistä ilman että se olisi agressiivista. Kiivauskin on toki vääränlaista silloin kun se perustuu esim. ylpeyteen, kateuteen tai katkeruuteen (Jaak. 3:14-16), mutta jos se perustuu totuuden puolustamiseen ja syntiä kohtaan suuntautuneeseen vihaan, kuten Jeesuksen toimittama temppelinpuhdistus todistaa, tilanne muuttuu. Niinpä esim. Gal. 5:22 ei kelpaa perusteluksi sille että rajuus sinänsä olisi musiikissa syntiä, koska Jumalan ilmestymisestä voimallisesti jylisten ja Jeesuksen kiivaudella toimittamaa temppelinpuhdistusta ei voi millään verukkeella sanoa rauhalliseksi. Eikä tämä tee tyhjäksi sitä mitä Gal. 5:22 opettaa, sillä lukiessamme Raamattua yhtenä kokonaisuutena voimme huomata että rauhaisat välit Jumalaan ja muihin ihmisiin (erilaisista näkemyksistä huolimatta) ovat todellakin Hengen hedelmää.

    Eri ihmisten käsitykset siitä, missä menee kiivauden ja agressiivisuuden raja, vaihtelevat eri ihmisten keskuudessa, ja siksi monet tiukemman koulukunnan tuomitsijat saattavat pitää joitain suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoiden ylistyslaulujakin agressiivisina. Haluan tietysti edelleen kunnioittaa populaarimusiikin tuomitsijoiden oikeutta omiin mielipiteisiinsä, enkä halua pitää erilaisia musiikillisia käsityksiä tekijöinä jotka määrittelisivät kuka on veli tai sisar Kristuksessa. En loukkaannu jos joku on kanssani eri mieltä jostain tai ei omasta musiikistani pidä enkä toisaalta halua itse olla loukkaukseksi kenellekään. En myöskään halua esiintyä minkäänlaisena auktoriteettina jonka näkemysten pitäisi ratkaista millainen musiikki on oikein ja millainen ei. Mutta olen kuitenkin huomannut yhden kriteerin minkä Raamattu musiikille asettaa, eikä pelkästään musiikille vaan kaikelle muullekin:

    "Niinhän on elottomien soittimienkin laita, huilujen tai kitarain; kuinka tiedetään, mitä huilulla tai kitaralla soitetaan, elleivät ne soi toisistaan erottuvin sävelin?"
    (1. Kor. 14:7)

    "Kaikki tapahtukoon säädyllisesti ja järjestyksessä."
    (1. Kor. 14:40)

    Vaikka Raamattu ei olekaan mikään musiikkitieteen oppikirja, ei tietoinen epäjärjestyksellisyys ei ole Jumalan raamien mukaista (1. Kor. 14:33, 2. Kor. 12:20, Jaak. 3:16). Yhtä kriittisesti, mitä tiukemman koulukunnan tuomitsijat suhtautuvat kevyempääkiin rytmimusiikkiin, suhtaudun itse agressiivisempaan punk- ja heavymetalmusiikkiin ja eteenkin sen raskaimpiin alalajeihin (blackmetal, deathmetal, trashmetal yms.) joita minun on rehellisesti sanottuna mahdotonta ymmärtää kristillisissä piireissä, sillä juuri tuollaisesta kaoottisuudesta niissä onkin usein (ei aina) kysymys ja siksi Saatana varmasti on onnistunutkin sekoittamaan niihin niin paljon mielleyhtymiä omasta toiminnastaan. Joku saattaa nyt ajatella, että toimin itse juuri sillä samalla tavalla jolla toimimisesta kristillisen "populaarimusiikin" suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoita kritisoin. Vastaan tulee kuitenkin eräs huomattava ero muiden musiikkityylien kanssa. Toisin kuin suurin osa ns. tavanomaista pop- ja rockmusiikkia (puhumattakaan saunasta ja antiikin ajan taiteesta), joita yleensä esitetään kokolailla tavanomaisiin vaatteisiin pukeutuneina, juuri sellaisella lauluäänellä jonka Jumalalta on lahjaksi saanut, eivät nämä äskenmainitut heavymetalmusiikin alalajit ole menettäneet kapinallista luonnettaan vaan ne mielletään usein edelleen yhteen saatananpalvonnan kanssa, johon liittyvät mielleyhtymät ovat yhä kietoutuneet kyseiseen musiikkityyliin huomattavasti voimakkaammin mitä vapaa seksi tai päihteet olivat aikanaan tavallisen pop- ja rockmusiikin ympärille, tai epäjumalanpalvonta saunomisen ja antiikin ajan taiteen ympärille.

    Minulle ei tulisi mieleenikään alkaa kritisoida punk- ja heavymetalmusiikkia siksi, että niitä maailmassa arvostetaan ja käytetään epämääräisiin tarkoitusperiin. Suurin ongelmatekijä on siinä, että vaikka kiivaus ja koväänisyys laulamisessa onkin toisinaan tarpeen sanoman sitä edellyttäessä, niin tajuton karjuminen ei ole kuitenkaan luonnollista, saati sitten petomainen örinä joka tekee sanoista vaikeaselkoisia. Sähkökitaran ja särkijän käyttö ei sinänsä ole syntiä, mutta mielestäni niitä tulisi pyrkiä soittamaan ja käyttämään siististi ilman että kitara kuulostaisi ruosteiselta sirkkeliltä. Välillä tuntuu siltä että noissa mainitsemissani heavymusiikin alalajeissa pyrittäisiin kokonaisuudesta tekemään tietoisesti petomaisen synkkää, mikä ei ole kristillisestä näkökulmasta katsottuna oikeanlainen päämäärä. Näen ristiriitaisena myö sen jos Jeesuksesta ja syntien sovituksesta aletaan kertoa sellaisen psykedeelisen musiikin säestämänä, jollaista 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla alettiin tehdä ja josta ensimmäinen mielleyhtymä on lähinnä huumekokeilut, humalatila tai krapula.

    En sinänsä halua kyseenalaistaa kristittyjen heavymetalistien uskoa enkä halua musiikillisten näkemyserojen tulevan yhteyden esteeksi, sillä kukaan meistä ei edelleenkään ole erehtymätön. Mutta en voisi edes ajatella lähteväni mukaan ns. kristilliseen (?) metalliunioniin tai muihin sellaisiin juttuihin joissa tällaista musiikkia kovasti suositaan. En usko, että ns. kristillinen (?) heavymetalmusiikki olisi musiikkina sen saatanallista energiaa säteilevämpää kuin esim. Eduskuntatalon doorilaiset pylväät, saunassa kiukaalle heitettävän veden aiheuttama höyry tai Korinton ja Rooman kaupoissa myytävänä olleet epäjumalille uhratut lihat, emmehän me kristityt ole edelleenkään taikauskoisia. Mutta tämä ei ole kuitenkaan syy heittää kevyesti yli laidan mainitsemiani tosiasiaoita, eikä sitä että kaiken edellämainitun lisäksi ns. kristillisessä (?) heavymetalmusiikissa on usein mukana sitä suorastaan kammottavastaa rekvisiitaa mitä maallisella puolella esiintyy ja mikä on eräs merkittävimpiä tekijöitä tyylin määrittelyssä. Tätä rekvisiittaa ovat örisevän karjumisen lisäksi petomaiset maskit vertavaluvine suineen ja erilaiset pentagrammit sekä huomiota herättävä pukeutuminen (tosin kaikki heavymetalyhtyeet eivät edellämainittuja elementtejä käytä).

    Joidenkin kyseisenlaista musiikkia soittavien kristittyjen olen kuullut perustelevan asiaa sillä, että kyseinen musiikki ei olisi tarpeeksi uskottavaa ilman niitä. Itsekin tosin olen asiasta samaa mieltä, mutta minkään Jeesuksesta kertovan musiikin ei tule mennä uskottavuuden ehdoilla, vaan evankeliumin. Mustissa nahkatakeissa ei kai sinänsä ole mitään pahaa, joskaan niitä ei ole tarkoitettu käytettäviksi kuumilla kesähelteillä. Vastaavanlaista kyseenalaista rekvisiittaa ja kaikenlaista muunlaistakin tietoisesti huomiota herättävää pukeutumista vastustaisin toki minkä tahansa muunkin musiikin kohdalla sekoittamatta sitä kuitenkaan itse musiikkiin (1. Piet. 3:3). Olen kuullut puolialastomien naisten, Freddie Mercuryn tai Elton Johnin kaltaisten keikailevien riikinkukkojen tai esim. kaaliksi tai joksikin muuksi yhtä pöhköksi pukeutuneiden Peter Gabriel-klooneja kiertävän maailmalla julistamassa evankeliumia, mikä antaa ristiriitaisen todistuksen siitä mihin Jumala Raamatussa meitä kehottaa. Jumala varjelkoon minua näkemästä tällaista livenä. Tietysti voimme kaveriporukalla pitää joskus naamiaisia tai teemapukujuhlia, mutta sellaisten paikka ei ole evankelioimiskokouksissa.

    Jotta en edelleenkään syyllistyisi juuri siihen samaan toimintaan josta kristillisen "populaarimusiikin" suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoita kritisoin, niin haluan muistuttaa, että epäjärjestyksellistä musiikkia löytyy jokaisesta musiikkigenrestä (joskin kevyemmän musiikin puolelta vähemmän), ei vain niistä äskenmainitsemistani. Tästä on hyvänä esimerkkinä on free jazz jonka sointukulut poukkoilevat kaoottisesti miten sattuu ja joka on jakanut asiantuntijoiden paljon mielipiteitä siitä voiko kyseistä tyyliä ylipäätään luokitella musiikiksi lainkaan. Eikä edes heavymetal ei ole genrenä tyylillisesti yhtenäinen, sillä koko 1960/70-luvun taite oli täynnä musiikillisia kokeiluita ja koska tuohon aikaan heavymetalyhtyeiksi (joiden musiikki on kulultaan paljon kesympää mitä saatananpalvontamusiikiksi mielletty myöhemmin syntynyt blackmetal) kategorioidut yhtyeet saattoivat ottaa vaikutteita kevyemmästäkin musiikista, ei aivan kaikkea heidän musiikkiaan voi sanoa agressiiviseksi, ehkä kiivaaksi, kaikkea ei välttämättä edes siksikään.

    Niinpä siis monilta heavyrockyhtyeiksi määritellyiltä yhtyeiltä on alusta lähtien löytynyt jonkinverran myös ihan salonkikelpoistakin musiikkia. Otan esimerkkinä 70/80-lukulaisittain heavymetalyhtyeeksi määritellyn Resurrection Bandin, joka bluesia nykyään soittavan keulakuvansa Glenn Kaiserin myötä on tullut minullekin bluesin ystävänä jossain määrin tutuksi. Kaiser julkaisi vuonna 1999 kokoelmalevyn Blues Heaven, joka sisältää hänen soolotuotantonsa lisäksi myös Resurrection Bandin aikaisia bluespainotteisempia kappaleita, joissa agressiivisuuden sijasta on kuultavissa tyylikästä mahtipontisuutta. Tästä esimerkkinä Where Roses Grow, joka todistaa että kitarassa käyteetävällä särkijällä voi saada paitsi todella kaoottista ja korvia raastavaa jälkeä, niin myös ihan komeaa ja mahtipontistakin (joiltain osin kysymys on myös makuasioista). Kokonaan toinen kysymys on sitten se, että voiko tällaisia esimerkkejä pitää sitten käytännössä heavymetalina vain sillä perusteella että sen esittänyt yhtye on luokiteltu heavymetalyhtyeeksi, vai onko kysymys jostain aivan muusta. Kuten aikaisemminkin totesin, eri musiikkityylien väliset rajat ovat välillä kuin veteen piirretty viiva, ja siksi yksi vaikuttava tekijä tyylin määrittelyssä on myös esittäjän yleisilme, pukeutuminen ja laulutyyli, eli yleensäkin se mihin pyritään.

    Vakavasti otettavassa musiikissa sanojen ja sävelten tulisi olla toistensa kanssa jonkinlaisessa sopusoinnussa. Nykyään kuulee liiankin usein, miten Jumalan rakkaudesta ja armosta yms. iloisemmista asioista lauletaan ns. rämärockin säestyksellä, tai miten taivaallista ihanuutta kuvaavat virret ovat synkkiä ja surullisia. Suurin osa musiikin kuuntelijoista on kanssani varmasti samaa mieltä siitä että tällainen ei kuulosta kovinkaan uskottavalta. Tosin sellainenkaan, että kauniin ja iloisen harppumusiikin säestyksellä lauletaan sydämen tuskasta tai Jumalan vihasta joka kohtaa synnin harjoitusta yms. ikävämmistä asioista, ei ole yhtään sen uskottavamman kuuloista. Jos kysymyksessä Jumalan puoleen osoitettu kiitos tai ylistys, tulisi musiikin kuulostaa silloin majesteetilliselta, mikä kyllä onnistuu oikeanlaiselta rockmusiikiltakin. Silloin taas jos sanoma on rajua ja suunnattu esim. temppeliin tulleille myyjille ja rahanvaihtajille, niin silloin sitä säestävä musiikkikin voi aivan hyvin olla sitä, kunhan siitä ei tule kaoottista tai riitasointuista. Mielestäni esim. Juha Kela onnistui tässä suhteessa aika hyvin Pro Fiden vuonna 1976 ilmestyneellä Joh. 3:16-albumilla, jossa kappale saattoi alkurajuuden jälkeen muuttua hempeäksi sen mukaan miten sanoma edellytti. Jos sanoituksissa huudetaan sydän tuskasta veressä Jumalan puoleen tunnustaen oma syntisyys ja pyytäen Häneltä armoa, kuten joissakin Psalmeissa, voi syntisen hätä kuulua myös musiikissakin. Tietysti pääpainon tulisi kristillisessä "populaarimusiikissa" olla iloisuudella ja kiitollisuudella, mutta koska tosiasioita ei pidä lakaista maton alle, on musiikissa mielestäni tiettyyn rajaan asti tilaa myös kiivaudelle ja vakavuudelle.

    Kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat sotkevat pahasti käsitteitä opettaessaan että nopeatempoisuus ja kovaäänisyys olisivat synonyymejä kaoottisuudelle ja riitasointuisuudelle. Vai onko seuraava klassisen musiikin esimerkki sitten sitä (3:40 alkaen)?

  • Jean Sibelius: Finlandia

    Kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijoiden mukaan klassinen musiikki edistäisi asioiden oppimista ja rauhoittaa ihmisen mieltä, siinä missä rockmusiikki aiheuttaisi päinvastaisia ilmiöitä. Päteeköhän sama heidän mielestään seuraavan esimerkin kohadalla (1:46 alkaen)?

  • Edvard Grieg: Vuorenpeikkojen tanssi

    Musiikilla ja taiteella yleensäkin voidaan kuvata myös pahaa, mutta sitä kuvatessaan ne eivät välttämättä viesti tai vaikuta pahaa sen tarkkailijassa. Niinpä siis ainakin osa sellaistakin musiikkia, mikä ei evankelioidessa olisi uskottavan kuuloista, voi toimia aivan eri tavalla esim. päihteiden käytön vaaroja kuvaavissa opetuselokuvissa tai silloin jos esim. kuvataan Rististä Ja Linkkuveitsestä tuttua kohtausta jossa Nicky Cruz jengeineen kohtasi David Wilkersonin tämän mennessä julistamaan heille evankeliumia. Silloin kuin musiikilla pitää kuvata kaaosta, niin paremmin sitä ei varmaan voisi kuvatakaan kuin juuri kaoottisella musiikilla. Emme voi eikä meidän tarvitse kiistää sitä jos ja kun joku laulu sovituksineen kuuluu johonkin tiettyyn genreen, mutta emme myöskään saisi alkaa jaotella kristillistä populaarimusiikkia sen mukaan millaisesta musiikista ihmiset pitävät, sillä silloin homma menee helposti ihmisten miellyttämisen puolelle miksikä se ei saisi mennä. Meidän ei tarvitse ruveta asettelemaan tiukkoja rajoja sille miten kitaraa tai rumpuja saa soittaa ja miten taas ei, kunhan se peräänkuuluttamani järjestyksellisyys säilyy musiikissa. Oma makumme saa kyllä näkyä siinä musiikissa mitä teemme, mutta emme saisi alkaa koroittaa näitä omia mieltymyksiämme.

    Sekään, että musiikki on tuomitsijoiden kriteerit täyttävää, ei vielä takaa sitä että se olisi aina Jumalasta lähtöisin. Kaikkien vähänkin Raamattua lukeneiden pitäisi myös tietää, että Saatana pystyy tekeytymään valkeuden enkeliksi (2. Kor. 11:14) ja käyttämään tuomitsijoidenkin hyväksymää musiikkia omiin tarkoituksiinsa. Kun David soitti harppua ajaakseen pois Saulia vaivanneen riivaajahengen, eivät sävelet itsessään olleet se tekijä, joka ajoi hengen pois, oli Martin Luther sitten mitä mieltä asiasta hyvänsä. Kyllä siihen vaikutti Davidin Jumalalta saama voitelu musiikin ollessa vain välineenä. Jos esim. joku uskosta osaton olisi ollut siinä Davidin sijasta soittamassa samoja säveliä, olisi Saul voinut ehkä saada tilapäistä sielullista hyvänmielentuntua mutta riivaajahenkiä se ei olisi varmastikaan karkoittanut.


    8. MITÄ AJATELLA MAALLISESTA MUSIIKISTA?

    "Näen sillä tavalla, että on itsepetosta ja kestämätöntä ajattelua, jos jotenkin yrittää pakottaa mielensä olemaan pitämättä jostakin kappaleesta tai sävelkulusta, vaikka se tulisi maailmallisen kappaleen kautta. Sanotaan nyt ihan vain esimerkin vuoksi, että kyseessä olisi vaikka jokin Abban hitti (hyvä on, keksi tähän oma esimerkkisi), joista moni melodisuudessaan on eittämättä edelleen kohtuullisen vetovoimainen. Jos se tulee vaikka radiosta, niin kyllä sitä voi olla ihan mukavaa siinä sivukorvalla kuunnella, mutta pitääkö kokea huonoa omaatuntoa? Ei suoranaisesti niinkään."
    (Marcus Heinoja, Musiikki taide ja erilaiset performanssit kristillisissä piireissä, Jumalan asiallako?)

    Kun kristillisen "populaarimusiikin" tarkoituksena on evankelioiminen, ja varsinkin kun kristillinen nuorisokulttuuri tulisi pitää vastakulttuurina maalliselle nuoriskulttuurille, olisi mielestäni selvää että silloin ei esitetä covereina maallisten yhtyeiden kappaleita, joissa he puhuvat Jumalasta tai kaipuustaan Hänen luokseen, tai jotka muuten vain voi ymmärtää myös kristillisesti, jos kaukaa haetaan. Silloin kun uskosta osattomat puhuvat tai kirjoittavat hengellisistä asioista, me emme saa antaa niille hengellistä arvoa. Erityisesti rukoilen, että kukaan kristitty ei erehtyisi esittämään jo aikaisemmin mainitsemaani The Beatlesista tutun George Harrisonin My Sweet Lordia, ei vaikka kuinka muuttaisi laulussa moneen otteeseen mainitun Hare Krishnan Jeesukseksi Kristukseksi. Kyseinen kappale on itseasiassa hyvä esimerkki siitä mitä epäjumalien palvonnasta voi seurata, sillä sen seurauksena Harrisonin joutui vuonna 1971 käräjille plagioinnista syytettynä ja hävisi lopulta jutun. My Sweet Lord on melodialtaan selvä kopio The Chiffonsien 1960-luvun alun hitistä He's So Fine. Tällä en kuitenkaan halua vihjailla, että kaikki plagioinnista "kiinni jääneet" olisivat välttämättä epäjumalien palvojia kyseisessä merkityksessä. Jumala antaa auringon paistaa niin "hyville" kuin pahoillekin, vastaavanlainen vahinko voisi yhtä hyvin sattua kenelle tahansa muullekin (Herra, auta että minulle ei niin koskaan kävisi).

    En kuitenkaan sano, että tämä nyrkkisääntö pätisi ihan joka tilanteessa. Maalliselta puolelta löytyy myös klassikoiksi nousseita vanhoja kristillisä lauluja 1900-luvun alkupuoliskolta, kuten Blind Willie Johnsonin John The Revelator ja Nobody's Fault But Mine. Jälkimmäisestä Led Zeppelin on tehnyt sanoituksiltaan vähemmän kristillisen cover-version, jonka mielestäni voi jättää täysin omaan arvoonsa mutta joka ei tietenkään vesitä alkuperäisen kappaleen arvoa. Oma lukunsa on myös se, jos joku maallinen laulaja on tullut uskoon ja alkanut tehdä kristillistä musiikkia. Esim. Bob Dylanin, Ken Hensleyn sekä Johnny Cashin kohdalla on käynyt näin. Vaikka he ovat jatkaneet muusikon uraansa maallisella puolella, on heiltä ilmestynyt myös ihan varteenotettavia kristillisiä levytyksiä, joita tosin on myyty maallisen musiikin joukossa. Olen toki sitä mieltä, että maallisten levy-yhtiöiden kelkkaan lähteminen on hyvin arveluttavaa ja vähemmän suositeltavaa. Tällä perusteella en kuitenkaan halua ruveta yrittämään mitata heidän uskonsa määrää, Jumala tietää mikä heidän hengellinen tilanteensa on.

    Itse olen kasvanut perheessä, jossa musiikilla on ollut hyvin keskeinen asema. Siksi kysymykset maalliseen musiikkiin liittyen ovat olleet kohdallani usein tapetilla. Ala-aste-ikäisenä kuuntelin paljon J. Karjalaista, mutta en silloin ymmärtänyt mitään idoleiden palvonnasta. Yläasteelle mentäessä tykästyin Queeniin, joka sitten olikin tuolloin sellaisessa asemassa missä Jumalan tulisi olla tällä hetkellä. Hävettää tunnustaa, mutta en ole koskaan onnistunut palvomaan Jumalaa yhtä antaumuksellisesti mitä tuolloin palvoin Queenia (mutta onneksi rakkaus ei ole siinä että me rakastamme Jumalaa, vaan siinä että Hän rakastaa meitä). Musiikki ei minulle toiminut tuolloin jos se ei ollut Queenia tai jonkun jäsenen soolomateriaalia. Niinpä ei siis voi sanoa että musiikki olisi varsinaisesti ollut epäjumalani, vaan nimenomaan Queen.

    Kun hengelliset asiat alkoivat puhutella minua, tutustuin myös kristilliseen "populaarimusiikkiin". Aluksi sen kuuntelu ei kuitenkaan kohdallani toiminut, koska sen esittäjät eivät olleet kovia nimiä joita maailmassa arvostettiin. Kun lopulta tulin uskoon, en kyennyt Queenin musiikkia kuuntelemaan pitkään aikaan, koska se oli aiemmin ollut minulle kaikki kaikessa. Lisäksi yhtyeen keulakuvan Freddie Mercuryn elämänarvot olivat kaikkea muuta kuin raamatulliset, mikä näkyi kyllä hänen ulkoisessa käytöksessään sekä joissain laulujen sanoituksissa. Koin oloni kuitenkin vapautuneeksi, koska en enää ollut pienten ympyröiden vanki. Tämän jälkeen aloin vähitellen kiinnostua hengellisestä musiikista, niin virsistä ja ylistyslauluista kuin kristillisestä "populaarimusiikista"kin, joka nyt toimikin ihan toisella tavalla, kiitos siitä Pyhälle Hengelle. Noihin aikoihin syttyi myös innostukseni bluesia ja muuta juurimusiikkiakin kohtaan. Vaikka Saatanakin on käyttänyt bluesia paljon omissa tarkoituksissaan, on se todella läheistä sukua ns. negrospirituaalille eli Amerikan puuvillapeltojen hengelliselle musiikille. Myöhemmin opin myös erottamaan vehnän lusteesta, eli huomaamaan että aivan kaikki mitä kristillisenä "populaarimusiikkina" markkinoidaan, ei välttämättä ole Jumalasta lähtöisin vaan esittäjien itsekkäistä motiiveista. Kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikilla meillä on varmasti omat itsekkäät hetkemme, mutta kokonaisnäky on kuitenkin se mikä ratkaisee.

    Myöhemmin minulla oli vaihe jolloin Jumala riisui minut musiikista täysin. En soittanut rumpuja moneen vuoteen ja välillä itsekin ajattelin kaiken kristillisen "populaarimusiikin" olevan maailman mielistelyä (joskin koko ajan ymmärsin olevani heikko veli enkä alkanut julistaa olevani mikään auktoriteetti tässä asiassa). Tämä vaihe teki minulle kuitenkin ihan hyvää ja sellaisen soisin varmasti kaikkien kristittyjen kokevan edes kerran. Vapauttavinta on kuitenkin ollut myöhemmin sen ymmärtäminen, että minun ei koskaan tarvitse sinänsä kiistää esim. J. Karjalaisen, Freddie Mercuryn tai toisen nuoruudenajan suosikkiyhtyeeni The Beach Boysin pääasiallisen lauluntekijän Brian Wilsonin eikä kenenkään muunkaan musiikillista neroutta ja taitavuutta, tai estää korviani sinänsä ihastumasta johonkin hienoon melodiaan. Heinoja kuitenkin jatkaa kirjoitustaan näin:

    "Ensireagoinnin jälkeen ja syvemmin ajateltuna kyllä tiedostaa, mikä vaikkapa näiden klassisten lurex-muusikoiden sanoma enimmäkseen on. Sehän pyörittelee pinnallisen rakkauden teemoja. Ei ehkä mitään kuolettavan vakavaa ohimennen kuunneltuna, mutta silti todesta otettuna olisi viemässä uskonelämääni varmasti huonompaan suuntaan, poispäin Jumalan tahdosta. Nämä ihmiset, heidän sanomansa ja tiedetyt valintansa vaikka omissa parisuhdeasioissaan eivät ole se malli ja ihanne, jota minun tulisi seurata ja josta ottaa mallia, joten miksi siis uskovana rupeaisin faniksi. Siksi ymmärrän, että minun täytyy tehdä linjausta. Olenkin halunnut päättää Herrani edessä, että omakseni en sentään rupeaisi tällaista musiikkia hankkimaan tai enempää eläytymään toteuttaen sen sanallista viestiä. Siis siinä menee se raja, jonka koen Herran antaneen. En voi suoranaisesti estää korvaani mieltymästä johonkin, mutta minun ei tarvitse alkaa haalia maailmallista populaarimusiikkia kirjahyllyyni ja tulla jonkin bändin tai tähden ihailijaksi, kun heidän välittämänsä kokonaisasia ei kuitenkaan sovi siihen, mitä koen Herrani tahtovan vaikuttaa."

    Myös itselleni kokemus on opettanut, että jos kuuntelen säännöllisesti ja antaumuksella sellaista maallista musiikkia, joka Heinojan antaman esimerkin tavoin laulaa esim. pinnallisesta rakkaudesta tai jostain vielä pahemmasta, alkaa se pikku hiljaa nakertaa hengellistä elämääni. En näe että minun tarvitsisi vainoharhaisesti pakenemalla paeta uskosta osattomia muusikoita ja heidän musiikkiaan, mutta en kuitenkaan periaatesyistä halua enää ryhtyä heidän enkä muidenkaan maallisten yhtyeiden varsinaiseksi faniksi. Voin kyllä keskustella maallisesta musiikista noin yleissivistävällä tasolla tai käydä jopa joskus jossain konsertissakin, mutta pyrin silti olemaan hyvin tarkka siitä mitä levyhyllystäni löytyy. On kuitenkin ollut ilo lukea, miten esim. Jeffersson Airplanen suomalaiset sukujuuret omaava kitaristi Jorma Kaukonen sanoi joskus että ei enää lainkaan kaipaa huumehöyryistä rock-elämää. Vaikka hän ei käsittääkseni ole kokenut hengellistä herätystä, iloitsen toki kaikista jotka maallisissa musiikkipiireissä ovat tämän asian huomanneet.

    Kuten jo aikaisemmin totesin, on klassinen musiikki ollut aikanaan viihdettä jota voikin hyvin pitää aikansa populaarimusiikkina. Tuon ajan kristityt varmasti kauhistelivat sen mestareita joiden elämänarvot olivat kaikkea muuta kuin kristityn näkökulmasta ihannoitavaa, enkä ole mistään kuullut että se olisi alunperin ollut keksimää. Mutta koska kyseinen musiikki on usein sanatonta, ei se yleensä vaikuta ajatteluumme samalla tavalla negatiivisesti mitä pinnallisesta rakkaudesta ja pettämisistä kertovat luritukset. Olen kuitenkin nähnyt tälläkin alueella tehtävän henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Otan esimerkkinä tapauksen, jossa eräs musiikinopiskelija kertoi kokeenensa sellaista painostusta, että soittaessaan opiskelujensa puitteissa uskosta osattomien klassisen musiikin mestareiden teoksia olisi hän saattanut joutua henkivaltojen salakavalan vaikutuksen piiriin vain koska nämä säveltäjät eivät olleet uudestisyntyneitä. Kun hän oli ehdottanut, että alkaisi soittamaan harjoituskappaleinaan virsiä, oli hänelle sanottu että sävelmä ilman sanomaa on täysin turha ja pelkkien melodioiden soitteleminen ilman laulunsanoja olisi sielun miellyttämistä ja lihan tekoja eikä todellista Jumalan ylistystä. Ja että miellyttääkseeni Jumalaa tulisi kristittyjen musiikinopiskelijoiden valita sellainen soitin, jolla voidaan säestää hengellisen laulun sanoja, eli siis kitara tai kosketinsoittimet.

    En minäkään suosittelisi kenellekään esim. Rickhard Wagnerin musiikkia, koska tiedän hänen olleen okkultisti joka etsi musiikkiinsa inspiraatiota synkemmän henkimaailman asioista. Mutta yllämainitun kaltaiset ajatukset siitä, että Saatana toimisi automaattisesti sellaisen musiikin välityksellä jonka tekijä ei ole ollut uudestisyntynyt, on taikauskoisuutta. Raamattu ei missään opeta että Saatana asuisi nuoteissa tai soittimissa, tai uudestisyntymättömän henkilön sävellyksessä (ellei heidän musiikkiinsa sitten liity selkeitä ja tietoisia saatananpalvontarituaaleja manauksineen). Tai että jonkinlainen musiikki olisi automaattisesti lihan tekoja. Sellaiset asiat, jotka itsessään ovat aina lihan ja pimeyden tekoja kaikkien kohdalla, on mainittu Raamatussa (Gal. 5:19-21) mutta missään kohtaa ei mainita mitään musiikkityyliä itsessään tai siitä nauttimista kohtuuden rajoissa. Älkäämme siis lisäilkö Raamattuun sellaista mitä siellä ei ole. Toki kaikkea musiikkia voidaan käyttää myös väärin sekä lihan että pimeyden tekoihin esim. itsensäkoroittamiseen tai Raamatun vastaisen sanoman levittämiseen, ja yhtälailla myös kristillisenä mainostettua musiikkia voidaan käyttää väärin, mutta niin voidaan monia muitakin asioita joten se jo on kokonaan toinen juttu.

    Yksi musiikkiin liittyvien keskustelujen vakioaiheita on se, pitääkö kaiken kristittyjen tekemän ja esittämän musiikin olla hengellistä. Itse edustan näkökulmaa, jonka mukaan kristitty voi kyllä tiettyyn rajaan asti tehdä muutakin musiikkia kuin vain hengellistä. Aivan kuten kristityt arkkitehdit ja rakennusmiehet voivat suunnitella ja rakentaa muitakin rakennuksia kuin vain rukoushuoneita, kristityt leipurit leipoa muutakin kuin vain ehtoollisleipiä, niin yhtälailla ammatikseen laulun- tai soitonopettajina, studiomuusikkoina, mainossäveltäjinä tai päätoimisina lauluntekijöinä työskentelevät kristityt voivat työskennellä musiikin parissa tilanteissa, joissa ei tarvitse allekirjoittaa sanomaa sen enempää kuin Jehovan todistajien valtakunnansalilla putkiremonttia tekevän firman työläisen tarvitsee allekirjoittaa heidän oppejaan. Mielestäni musiikkia voi pitää normaalina ammattinharjoittamisena, mutta tällöinkin tulee tehdä periaatteellisia linjauksia. Paljon suuremmalla varauksella suhtaudun puolestaan siihen, että kristitty alkaa tietoistesti luoda itselleen uraa ja imagoa viihdyttäjänä. Vaikka kaikissa ammattikunnissa kristityillä on omat kiusauksensa mukautua ei-uskovien työkavereiden menoon, eivät leipurit, arkkitehdit ja rakennusmiehet ole samanlaisessa vaarassa joutua maailmaa mielistelevään mediamyllytykseen mitä omaa uraa luovat muusikot tai näyttelijät. Media luo muusikoille imagoa jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä ja jolloin ulkonäkö ja lauluääni ovat ainoita asioita, jotka ihmisessä todellisuudessa merkitsevät ja joita nuoret ja miksi eivät myös vähän vanhemmatkin sitten palvovat. Näille asioille on meidän kristittyjen sanottava ehdottomasti ei.

    Siirtymistä kristillisistä musiikkipiireistä ja evankeliumin julistamisesta maalliselle puolelle viihdyttäjäksi olen kuullut puolusteltavan sillä, että näiltä muusikoilta on loppunut sanottava. Tuossa vaiheessa herää kysymys, että onko sanottavaa koskaan ollutkaan ja onko se ollut vain keino päästä suurelle yleisölle soittamaan. Ihan kuin kristillisen musiikin pääasiallinen tarkoitus olisi toimia ponnahduslautana maallisille areenoille pääsemiseen. Evankeliumi ja hengelliset asiat ovat alue, josta sanottava ei kyllä lopu kesken. En tietenkään tarkoita, etteikö Jumala voisi toisinaan pistää työntekijöitään sivuun mikäli parhaaksi näkee, ja itsellänikin on tällaisia hiljaisempia kausia ollut aina välillä. Mutta niille, jotka kokevat kristillisyyden rajoittavan taiteen tekemistä ja uralla etenemistä, suosittelen paitsi tarkastamaan kurssin suuntaa, niin lukemaan Hans Christian Andersenin tarinan Sikopaimen, joka ei ole mitenkään kristillinen mutta jonka loppu on silti erinomainen vertaus siitä mikä kannattaa ja mikä ei.


    9. KUKA KELPAA SOITTAMAAN KRISTILLIstÄ "POPULAARIMUSIIKKIA"?

    "Yhdyn nuorisomuusikko Jukka Leppilammen ajatukseen: Jos musiikkilajin yhteydessä on elänyt synnissä, on siitä ensiksi päästävä eroon, jotta voisi suhtautua siihen myöhemmin oikein."
    (Mikko Aalto, Tulkoon elämä, Uusi tie 1982)

    Minä en ole oikea ihminen osoittamaan ketään sormella ja sanomaan kuka kelpaa soittamaan kristillistä "populaarimusiikkia" ja kuka ei. Musiikkiin liittyvissä keskusteluissa on kuitenkin otettava huomioon myös eräs enemmän kuin tärkeä asia, eli heikot veljet ja sisaret, joita jo käsittelinkin puhuessani kuluttuurisidonnaisista kysymyksistä. On kristittyjä, jotka ovat eläneet pop- tai rockmusiikin kanssa synnissä ennen uskoontuloaan tai joille musiikki on ollut myös epäjumala. Toista on kunnioitettava ja jos musiikki saa aikaan kiusauksia, on silloin järjetöntä, suorastaan vaarallista, kuunnella sitä. Voi olla että jotkut eivät pääse asian kanssa sinuiksi välttämättä koskaan. Tämä on asia, jota kaikki nuorisotyönohjaajat eivät valitettavasti tunnu ymmärtävän. Tuon välivaiheen puuttuminen onkin varmasti suurin syy siihen että monet eivät osaa suhtautua kristilliseen "populaarimusiikkiin"oikealla tavalla. Musiikki voi olla heikoille veljille ja sisarille lankeemukseksi ja juuri sen vuoksi sen asemaa nuorisotyössä tulisikin harkita. Nämäkin haluaisivat varmasti osallistua kristillisiin nuorisotapahtumiin. Lisäksi on myös syytä muistaa, että toisin kuin ruoka ja juoma niin musiikki ei ole mitenkään elämisen kannalta välttämätön asia. Vaikka meillä on lupa hyvällä omallatunnolla nauttia sitä Jumalaa kiittäen, on elämää myös ilman musiikkia. Eikä meidän myöskään pidä pakottaa ketään väkisin pitämään jostain musiikista.

    On arveluttavaa tarjota musiikillista vastuuta lähes kaikille, joilla on jotain kykyjä. Aina tulisi kysyä, että onko Herra tarkoittanut minun palvelevan tällä saralla, eikä ajatella, että ikään kuin osaa soittaa niin se on Jumalan lahjaa joka pitää ottaa seurakunnassa käyttöön. Noille heikoille veljille ja sisarille, joista äsken puhuin, musiikillisten lahjojen käyttöön otto ilman tuota mainittua irtisanoutumisaikaa voi olla jopa vaarallista. Monet soittavat kristillistä "populaarimusiikkia" aivan liian pienin perustein, ilman että Jumala olisi välttämättä kutsunut heitä. Taide jos mikä vaatii nimittäin itsensä kieltämistä ja syrjään jättäytymistä yhä uudelleen ja uudelleen, Jumalan sanan tutkimista yhä vain enemmän ja enemmän sekä kykyä ja kärsivällisyyttä luopua joistain asioista ja ajatuksista. Tällä en suinkaan tarkoita, että taide ei saisi olla hyvin tehtyä ja että kristityt taiteilijat eivät saisi saada kiitosta ja kehuvaa palautetta, mutta että haaveet glamourista, menestymisestä tai ihailijoiden saamisesta saavat kyllä jäädä. Sama koskee kaikkia muitakin kristittyjä taiteilijoita. Tästä huolimatta on ilman muuta selvää, että kaikki tekevät virheitä, joten myös kristityille muusikoille on annettava mahdollisuus parannuksen tekoon ja uudelleen aloittamiseen puhtaalta pöydältä.

    Otan yhden surullisen esimerkin siitä, miten voi käydä jos alkaa esittää kristillistä "populaarimusiikkia" ilman että on pitänyt tuota välivaihetta. Joe English, Paul McCartneyn Wings-yhtyeen entinen rumpali. Wingsin aikoina hän eli tuhoisaa elämää käyttäen huumeita. 1970-luvun lopulla hänen vaimonsa joutui pahaan liikenneonnettomuuteen josta hän selvisi kuin ihmeen kaupalla tullen sen myötä uskoon. Näin myös English pääsi mukaan seurakunnan toimintaan. Häneltä kysyttiin haluaisiko hän alkaa tehdä kristillistä musiikkia, mihin hän sitten ryhtyikin. Mutta internetistä löytämästäni todistuspuheestaan English kertoo, että samalla kun hän lauloi Jeesukseta, hän olisi käyttänyt edelleen huumeita ja harjoittaneen haureutta lukemalla pornolehtiä. Omien sanojensa mukaan hän ei ollut tuolloin uudestisyntynyt, ainoa muutos mikä hänessä oli tapahtunut oli hiusten lyheneminen. Hän kertoi, että yleisössä monet palvoivat häntä ja tulivat kuuntelemaan häntä vain siksi, että hän oli Paul McCartneyn entinen rumpali ja että hän itsekin nautti yleisön suosiosta käyttäen tienaamiaan rahoja aivan miten sattuu. Toisin sanoen, hän levy-yhtiön innostamana teki kristillistä musiikkia tavoitellakseen omaa etuaan. Voin tunnustaa asian tulleen minulle suurena pettymyksenä, sillä minulla on hänen ensimmäinen kristillinen levynsä Lights In The World (1980) jonka kappaleissa on todella vahva sanoma (ne tosin eivät ole hänen itsensä tekemiä) ja jotka antavat kuvan tosissaan olevasta kristitystä muusikosta.

    Myöhemmin English kertoi tulleensa synnintuntoon ja sanoi olleensa susi lammasten vaatteissa. Englishin olisi pitänyt pitää tuo mainitsemani välivaihe ottaen etäisyyttä musiikkiin ja olla esittämättä sitä juuri siksi, koska hän oli Paul McCartneyn entinen rumpali. On sanomattakin selvää, että kun julkisuuden henkilö tulee uskoon, pysähtyvät ihmiset häntä kuuntelemaan pelkästä mielenkiinnosta. Tosin varmasti monet ihmiset olisivat tulleet kuuntelemaan häntä pelkästään hänen aiempien Wings-meriittiensä vuoksi siitäkin huolimatta vaikka hän olisi ryhtynyt saarnaajaksi ilman musiikkia. Minua kosketti suuresti Englishin avoimuus ja ymmärrän täysin miksi hän ei halua olla tekemisissä kristillisen "populaarimusiikin" kanssa. Musiikista viis, pääasia että Hän elää Jumalaa peläten ja on matkalla kohti Taivasta.

    Se, mikä Englishin tilanteen tekee kuitenkin huolestuttavaksi tälläkin hetkellä, on se että hänet "heräämään" auttaneessa tahossa ei ole kysymys terveestä kristillisyydestä, vaan menestysteologisesta uskonlahkosta, jossa harjoitetaan psykologista manipulointia ja ylhäältä päin kontrollointia. Olen kirjoittanut englanninkielisen kirjoituksen, josta voi lukea lisää aiheeseen liittyen, linkki kirjoitukseen löytyy lähdeluettelosta. Sen verran vielä sanon, että lahkon toiminta ja Joe Englishin siihen alistuminen ovat juuri sitä samaa ihmispalvontaa, josta English omaa muusikon uraansa kritisoi.

    Otan myös toisenkin esimerkin, tosin päinvastaisessa mielessä. Legendaarisen suomalaisen jazz-, blues- ja rock-kitaristi Jukka Tolosen, joka sai tulla vuosia kestäneiden päihteidenkäytön jälkeen uskoon istuessaan vankilassa tuomiota tekemästään puukotuksesta. Vaikka Tolonen ryhtyikin uskoontulonsa jälkeen tekemänä hengellistä musiikkia, poikkesi tämä hänen musiikkinsa hänen aikaisemmista kuvioistaan tyylillisesti täysin. Rocklevyn sijasta häneltä ilmestyi levyllinen virsiä, jossa hän pääasiassa lauloi ja soitti pianoa tarttuen kitaran varteen vain muutaman kappaleen ajaksi. Vierailtuaan Arto Nybergin talkshow-ohjelmassa hän sanoi että hänen ei tee enää mieli soittaa kitaraa kuten ennen, koska muuten hän vertaisi sitä automaattisesti siihen mitä hän silloin teki. Tosin kyseisessä haastattelussa hän kertoi myös että sormiin iskenyt nivelrikko oli toinen osasyy siihen miksi hän ei enää soita kitaraa. Ehkäpä Jumalalla on tähänkin asiaan joku tietty tarkoitus.


    10. ESIKUVA VAI EPÄJUMALA?

    "Yksikään palvottu ihminen ole kestänyt idolisointia, koska Jumala ei ole luonut ihmistä palvottavaksi vaan palvojaksi. Kaikki idolit, kuten esimerkiksi Michael Jackson, ovat romahtaneet."
    (Anton Laurila, Nuotta 4.9.2010)

    Mikko Alatalo lauloi vuoden 1977 Euroviisukarsinnoissa nuoresta tytöstä, jonka lenteli hetken aikaa seitsemänsissä taivaissa päästyään suuresti palvomansa tähden kanssa takahuoneeseen, mutta joka putosi samantien rytkyen alas kun tämä lähempää katsottuna viinanhajuiseksi osoittautunut tähti alkoi kähmiä häntä epämiellyttävästi. Eräässä lastenkirjassa puolestaan muuan suunnilleen ala-asteen ensimmäisiä luokkia käynyt poika fanitti suunnattomasti erässä TV-sarjassa esiintynyttä lännensankaria. Eräänä päivänä pojan kävellessä kaupungilla hän näki miehen, joka oli jotenkin etäisesti tutun näköinen. Poika katseli miestä ja kuvitteli tälle mielessään pulisongit ja cowboylle tyypilliset vaatteet. Kun mies lopulta huomasi pojan, ja poika sanoi ääneen ihailemansa lännenmiehen nimen, totesi mies ystävällisesti että poika oli tunnistanut hänet aivan oikein. Mies kertoi olevansa näyttelijä, joka työkseen pukeutui TV-kuvausten ajaksi cowboyksi mutta oli vapaa-ajallaan aivan tavallinen ihminen. Tämä oli pojalle todella suuri pettymys, sillä se kuva jonka hän oli ihailemastaan cowboysta rakentanut, murtui täysin. Juuri tästä tähteydessä on kysymys: keinotekoisesta illuusiosta.

    On valitettavaa, että nykyään gospelmuusikoista on pyritty rakentamaan nuorille vaihtoehtoisia hyviä arvoja edustavia idoleita uskoville nuorille. Monet heistä edustavatkin epäilemättä puhtaita arvoja toisin kuin suurin osa maailman tähdistä, mutta he eivät voi kuitenkaan täyttää sitä ihmisen luontaista tyhjiötä minkä vain Jumala voi täyttää. Pienillä lapsilla tämä palvonnan kohde saattaa olla oma isä tai isoveli. Vaikka se, että halutaan samaistua johonkuhun, onkin sinänsä luonnolinenkehitysvaihe murrosikäisellä, tulisi heitä kuitenkin ohjata etsimään Jumalaa. Kuten sekä tuo äskein kertomani tapaus että lainaamani Anton Laurilan komentti todistivat, ovat ihmiset loppujen lopuksi vain ihmisiä, ja jos monet ihmiset tietäisivätkään millaisia heidän palvonnan kohteensa oikeasti ovat, he taatusti pettyisivät.

    Työn hedelmän laatu riippuu hyvin paljon muusikon asenteista. Mitä enemmän he jättäytyvät sivuun ja välttävät idoleiksi tulemista, sen helpompi kuuntelijoiden on pitää heitä lähinnä vain veljinä ja sisarina Jeesuksessa Kristuksessa. Tämän päivän kristillistä nuorisokulttuuria katsellessa ymmärrän hyvin, että kristillisen "populaarimusiikin" tuomitsijat kokevat olonsa ahdistuneiksi. En halua osoittaa ketään sormella, mutta tuntuu siltä että musiikin ehdoilla mennään ja ihailijoiden saamisesta nautitaan. Se, jos joku ihminen joutuu haluamattaan palvonnan kohteeksi, ei ole välttämättä tämän ihmisen oma vika. Mutta kyllä omakin toiminta vaikuttaa varmasti asiaan. Kuinka moni muusikko nykyään kieltäytyy esim. antamasta nimikirjoitusta tai kieltää kuvaamasta esiintymisiään? Moniko heistä antaa levyjään ilmaiseksi ottaen niistä vain vapaaehtoisen maksun? Tällaisia muusikoita löytyy nykyään todella vähän, mutta Keith Green oli yksi heistä. Oikeastaan, vaikka hänet tunnetaan parhaiten muusikkona, hän ei koskaan halunnut leimautua muusikoksi, vaan nimenomaan evankelistaksi. Vaikka hänen levyillään soittikin muutamia yksittäisiä kappaleita lukuunottamatta kokonainen taustayhtye, esiintyi hän konserteissaan pelkästään pianon kanssa välttyäkseen ylimääräiseltä showlta, mikä mielestäni olikin hyvä ratkaisu. Laulujen välissä hän saattoi pitää monia pitkiä saarnoja ja jopa kastaa ihmisiä.

    Vastaavanlaista linjaa veti aikanaan myös Pro Fiden ensimmäinen kokoonpano. Aluksi ei annettu nimikirjoituksia lainkaan ja konserteissa saatujen aploodien jälkeen toivottiin, että yhdet aploodit riittäisivät koko konsertin ajaksi. Konsertin jälkeen siirryttiin heti yleisön joukkoon ja oltiin kuin kaikki muutkin. Juha Kelan myötä nimikirjoitusten antamista alettiin käyttää evankelioimisen välineenä sikäli, että esim. levynkanteen kirjoitettiin joku raamatunkohta jonka alle laitettiin oma nimi omistuskirjoitusmielessä. Jos nimikirjoitusten antaminen pidetään tällaisissa rajoissa, ei siinä mielestäni ole välttämättä vielä idolismista kysymys. Asian laita riippuu kuitenkin pitkälti siitä kuka nimikirjoituksen kirjoittaa ja kenelle. Kuulin, että Keith Greenin luo olisi tuhansin kilometrien päästä tullut joku mies vain pyytääkseen Greeniltä nimikirjoituksen, jota sitten olisi esitellä näytellä muille. On täysin ymmärrettävää että Green kieltäytyi kohteliaasti antamasta sitä.

    Maallisesta Leevi and the Leavings-yhtye ei koskaan esiintynyt konserteissa perustellen sitä sillä, että he eivät tehneet musiikkia rahan ja maineen vuoksi. Aikaisemmin pidin heitä tuon vuoksi kahjoina, mutta tultuani uskoon ja kuultuani heidän syystään tuollaiseen ratkaisuun, aloin suhtautua asiaan täysin eri tavalla ja kunnioittaa heidän asennettaan. Yhtyeen primus motor Gösta Sundqvistilla oli kuitenkin se periaate, että hän ei halunnut nähdä omia suosikkiyhtyeitään koskaan livenä, koska koki että ne illusiot, mitä hänellä näistä yhtyeistä oli, olisivat murtuneet. En tiedä oliko siinä yksi syy keikkailujen välttelemiselle, että hän ei halunnut tuottaa pettymystä yleisölleen, mutta omalla kohdallani olen kyllä huomannut mistä on kysymys. Ensimmäisellä kerralla jonkun arvostamansa muusikon näkeminen livenä on tuntunutkin upealta "tuttavuuden" rajoituttua monta vuotta ääni- ja kuvamateriaaliin, mutta mahdollisilla seuraavilla kerroilla hänessä ei ole ollut enää juuri mitään erikoista. Tämä johtuu varmasti pitkälti siitä, että kerran heidät nähtyään heidät on ollut helpompi mieltää tavallisiksi ihmisiksi jotka vain sattuvat olemaan musiikillisesti hieman lahjakkaampia. Jumala haluaa hajoittaa keinotekoiset illuusiot ja näyttää sen mikä on todellisuutta. Tämä ei varsinaisesti ole mikään kehoitus lähteä entisten suosikkiyhtyeiden- ja artistien keikoille, varsinkaan jos irtautumisaika ei ole vielä kypsä, sillä illusioita voi varmasti hajoittaa monellakin tavalla. Tosin sellaistenkin ihmisten näkeminen livenä ensimmäistä kertaa voi tuntua hienolta, jotka eivät kuitenkaan ole julkisuuden henkilöitä millään tavoin, mutta joista on aiemmin nähnyt paljon kuvia tai kuullut kaikkea mutta (esim. joku kaukainen sukulainen tai jonkun kaverin kaveri). Seuraavalla kerralla nähdessä, varsinkin jos se tapahtuu pian ensimmäisen tapaamisen jälkeen, asiassa ei olekaan enää mitään uutta eikä erikoista.

    Ihminen tuntee luonnostaan tietynlaista arvostusta sellaisia kohtaan, jotka tekevät tyylikästä musiikkia tai taidetta, puhuvat hyvin tai toimivat muuten hyvien asioiden puolesta. On myös aivan selvää, että tällaisen henkilön kuoltua arvostus saa uudenlaisen sävyn. Tällainen ei vielä olekaan paha asia, sillä kysymyksessä ei vielä ole kenenkään jumalointi. Mutta silloin jos jotakuta ihmistä aletaan todella palvoa, on menty metsään, oli kysymys sitten minkä ammattikunnan tai elämänkatsomuksen edustajasta hyvänsä. Epäjumalina pidetään muusikoiden tai taiteilijoiden lisäksi myös urheilijoita, poliitikkoja tai jopa evankelistoja ja saarnaajia. Kahta viimeiseksi mainittua tosin hieman erilaisessa muodossa mutta kuitenkin. Otan tästä yhden esimerkin, nyt jo edesmenneen pastori David Wilkersonin. Johtuen omista kielteisistä kokemuksistaan hän mm. kirjassaan Pasuuna Soi (Ari-kustannus 1985) tuomitsi kaiken kristillisen "populaarimusiikin" ja sen esittämisen, ja tähän monet sekä tiukemman että suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijat mielellään usein vetoavatkin. Sekä kuulemieni keskustelujen että näkemieni kuvien perusteella hänen ympäri maailmaa järjestetyissä evankelioimiskokouksissaan oli kuitenkin selvästi ilmassa suuren maailman meininkiä. Hänen tuloaan esim. Suomeen hehkutettiin vuonna 2001 kristillisissä piireissä aivan kuin maallisissa piireissä hehkutetaan jonkun suuren maailmanluokan tähden tuloa. Jos julistamassa olisi tuolloin ollut joku muu, vaikkakin yhtä rautaisella sanomalla varustettuna, niin tuskinpa kovinkaan monet kristityt olisivat matkustaneet pitkien matkojen päästä Helsingin vanhaan jäähalliin kuuntelemaan tätä. He eivät tyytyneet kuuntelemaan idolinsa saarnaa vain radiosta, vaan halusivat ehdottomasti nähdä hänet livenä, ikäänkuin se olisi tehnyt hänen sanomastaan entistäkin puhuttelevampaa. Uskon pelkästään jo hänen amerikkalaisuutensa vetäneen varmasti väkeä paikalle, onhan amerikkalainen suuruus aina cool juttu. Sitä tosiasiaa ei valitettaasti voi paeta, että Wilkerson oli eräs aikamme palvotuimpia saarnaajia. Tämä ei missään tapauksessa ollut hänen omaa syytään ja voinkin vain kuvitella miten suuren surun hänelle mahdollisesti aiheutti tieto siitä miten monet kristityt ovat tehneet hänestä itselleen "uuden paavin".

    Wilkerson on itseasiassa hyvä esimerkki siitä miten monien tiukemman (ja ehkä jopa suvaitsevammankin koulukunnan) tuomitsijoiden mielikuva idolistaan on saattanut sortua täysin. Hän käytti kokouksissaan juuri sitä suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoiden suosimaa ylistysmusiikkia, joka ei eroa nykyaikaisesta länsimaisesta viihdemusiikista millään tavalla, eikä Helsinki vuonna 2001 ollut poikkeus. Jälkeenpäin näin eräässä hänen Suomen vierailuaan käsittelevässä lehtiartikkelissa kuvia hänen vuoden 2001 Suomen vierailustaan. Kuvatekstissä ihmisiä oli lavan edustalla ja siinä selitettiin, että musiikin tahdissa heiluminen ei ole hauskanpitoa, vaan kiitoksen osoitusta Jumalalle. En muista miten se sanatarkasti meni, mutta suurin piirtein noin se oli ja sävy vaikutti jokseenkin puolustelevalta. Sinänsä en halua epäillä enkä arvostella Saulin tyttären Miikalin tavoin kenekään Jumalalle suuntaamaa ylistämistä (2. Sam. 6:20-23), mutta totuus on kuitenkin että täysin noilla samoilla sanoilla puolustelevat myös monet neljännen aallon karismaatikot omien kokoustensa ylilyöntejä. Eräässä aihetta käsittelevässä internetkeskustelussa todettiin miten Wilkersonin musiikki poisti Suomessa vuonna 2001 viimeisetkin sulut "maailmaa kosiskelevan" musiikin tieltä seurakunnissa, ja ihmeteltiin kuinka Wilkerson oli taipunut ihmiskunnian etsintään ja miten noin suolainen suola oli käynyt lähes mauttomaksi. Joku vertasi kokouksen tunnelmaa jopa torontolaisten kokouksiin kokien musiikin aikaansaaman ilmapiirin hurmoksellisena ja joku toinen taas olisi halunnut kutsua paikalle korvalääkärin ja desipelimittaajan. Myös värivalot, joita Wilkerson kokouksissaan käytti, ovat saaneet kritiikkiä las vegasmaisesta tunnelmasta. Itse en ole törmännyt lausuntoihin, joissa Wilkerson olisi suoraan sanonut muuttaneensa kantaansa kristillisen "populaarimusiikin" suhteen, mutta sitä oletusta että niin olisi tapahtunut tukee vahvasti se, että hänen "tallistaan" löytyy myös kokouksissa käytettyä musiikkiakin "maallisemman" kuuloista menoa:

  • Kate Conlon: Thank God

    En usko että seuraavan kappaleen kitaraintro menisi läpi suvaitsevamman koulukunnan tuomitsijoiden seulasta. Mutta koska se on ollut löydettävissä Times Square Churchin kotisivuilta jo reilusti ennen Wilkersonin kuolemaa, on sen täytynyt mennä läpi ainakin tämän vastuuntuntoisen paimenen seulasta:

  • Rafael Rubbert: Clap Your Hands

    En halua missään tapauksessa puolustaa sitä ihmispalvontaa mitä myös kristillisen "populaarimusiikin" piireihin on valitettavasti eksynyt. Pointtini on, että ihmispalvontaan ei todellakaan tarvita edes musiikkia, riittää vain että on tarpeeksi karismaattinen persoona, tai sellainen joka on tehnyt paljon sellaista mikä herättää arvostusta. Juuri näitä molempia David Wilkerson oli eikä kenelläkään häneen vetoavalla ole varaa hyökätä sellaisten kristittyjen muusikoiden kimppuun jotka tahtomattaankin ovat joutuneet vääränlaisen ihmispalvonnan kohteiksi. Tosin mitä tulee Wilkersonin musiikkiin liittyviin käsityksiin, myönsi hän keväällä 2004 eräässä viimeiseksi jääneen Suomen vierailunsa yhteydessä tehdyssä haastattelussa opettaneensa 1980-luvulla asioita omassa lihassaan pyytäen sitä anteeksi ja kertoi katuvansa monia sanomisiaan. Sen tarkemmin hän ei näkemyksiään eritellyt, joten en siis tiedä kuuluivatko hänen näkemyksensä kaiken kristillisen "populaarimusiikin" oletetusta epäpyhyydestä tuohon kategoriaan. Mutta oli asian laita mikä tahansa, hän teki elämänsä aikana kunnioitettavan ja hatunnoston arvoisen päivätyön evankeliumin ja Jumalan valtakunnan hyväksi ja monissa asioissa meillä olisi häneltä varmasti paljon oppimista. Hän osoitti monissa tilanteissa nöyryyttä jollaista löytyy vain oikealta Jumalan mieheltä ja hänen kritiikinsä musiikin esittämisen vääränlaisia motiiveja kohtaan olikin monilta osin varmasti aivan oikeutettua. Kuten aikaisemmin totesin, niin saarnaa ihmisten syntisyydestä tällaisena aikana tarvitaankin. Mutta kuten me muutkin, saattoi hänkin erehtyä ja tehdä virheitä, eikä se jos kyseenalaistamme hänen opetuksiaan tarkoita sitä että tekisimme hänestä pilkkaa, kuten jotkut hänen innokkaimmista palvojistaan ovat antennet ymmärtää.


    11. MITEN TOIMIA KRISTILLISEN "POPULAARIMUSIIKIN" PARISSA TÄSTÄ ETEENPÄIN?

    "Vain niille, jotka elämällään todistavat siitä mitä heidän laulunsa sanovat, ja joille musiikki on vähiten tärkeä osa elämässään, Herra sanoo: "Hyvin tehty, sinun hyvä ja uskollinen palvelija." Ainoan ylistyksen arvoisen ylistäminen on tärkein tavoite."
    (Keith Green, So You Wanna Be Rock Star?)

    Jos sinulla on lahja tehdä lauluja ja esittää niitä, niin anna palaa. Ja jos sinulla on mahdoollisuus äänittää niitä muidenkin kuultaviksi, niin kannustan tarttumaan myös siihen. Mutta älä kuitenkaan oleta sen tarkoittavan automaattisesti sitä, että Jumala olisi kutsunut sinut täysipäiväiseksi muusikkoevankelistaksi. Kannattaa mennä koko ajan rukousessa ja kysyä Jumalalta Hänen tahtoaan asian suhteen. Hän avaa ovia sen mukaan kuinka hyväksi näkee. Myönteisen palautteen ja kannustuksen saamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta jos huomaat että alat nauttia huomion keskipisteenä olemisesta ja siitä että sinua kehutaan, niin tarkista kurssin suunta ja tee parannus. Jos koet että kutsumuksesi on todella evankelioida musiikin kautta, älä takerru siihen asiaan että et ole jäsenenä missään bändissä. Vaikka uskon että myös bändi voi toimia evankelioivan musiikin välineenä, on sooloartistina toimiminen kuitenkin itse tarkoituksen kannalta varmempaa. Jos taas osaat vain soittaa mutta et laulaa tai tehdä lauluja, niin varmasti Jumala johdattaa sinut oikeaan paikkaan mikäli Hän on tarkoittanut sinun palvelevan tällä saralla.

    Tiedän ihmisiä tulleen kiinnostuneeksi uskonasioista ja sen myötä synnintuntoon kuultuaan sellaista kristillistä "populaarimusiikkia", jossa sanomapuoli ja esittäjän asenne on ollut kunnossa, enkä todellakaan puhu nyt mistään ratkaisuista, joita voi melkein kuka tahansa tehdä tunnelman ja olosuhteiden tuntuessa hyviltä. Monet heistä ovat jopa sanoneet, että juuri musiikin myötä he malttoivat ylipäätään pysähtyä kuuntelemaan mitä näillä julistajilla oli sanottavaa. Mutta kuten jo aikaisemminkin sanoin, ei musiikki itse, olipa kysymys sitten mistä tyylistä tahansa, herätä koskaan synnintuntoa, vaan laulettu sanoma, joten tästä syystä sen pitäisi olla hyvin kuultavissa ilman että sitä peitetään kovan metelin taakse. Olen itsekin uskovana tullut pysäytetyksi ja parannuksen tekoon ohjatuksi joistain Keith Greenin ja Pro Fiden puhuttelevista kappaleista ja uskonkin monien niistä olevan hyviä pysäyttäjiä.

    Olen vahvasti sitä mieltä, että vaikka myös uskovatkin voivat tulla pysäytetyksi julistavasta kristillisestä "populaarimusiikista", ei sitä virsien ja yhteislaulujen tai sanan ja rukouksen tavoin ole tarkoituettu kristityn hengelliseksi ravinnoksi, vaan nimenomaan uskosta osattomien tavoittamiseksi. Valitettava totuus on se, että kristillinen nuorisotyö muistuttaa nykyään tilannetta, jossa kouluissa tarjottaisiin kolmena tai neljänä päivänä viikossa ruoaksi kakkuja ja jäätelöä ja vain yhtenä tai kahtena päivänä olisi myös lämmintä ruokaa. Siksi seurakunnan kokouksissa käytettävän musiikin tulisikin mennä lähinnä yksinkertaisella yhteislaulupohjalla (joskin soittimia saa olla kyllä muitakin kuin vain piano ja kitara) ja kristillinen populaarimusiikki tulisikin keskittää nimenomaan varsinaisten seurakunnan kokousten ulkopuolella tapahtuvaan evankelioivaan työhön puhutun julistuksen rinnalle vankiloissa, varuskunnissa tai kouluilla vieraillessa, julkisilla paikoilla kuten toreilla tai ostoskeskuksissa sekä mahdollisesti joissain yksittäisissä evankelioimistapahtumissa, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti seurakunnan kokouksia. Ja jos käy niin, että joku evankelioiva yhtye pääsee soittamaan jonkun tunnetun maallisen yhtyeen lämmittelijäksi, niin tällaisiin tilaisuuksiin kannattaa ehdottomasti tarttua. Esim. Petra on ollut 1980-luvulla soittamassa The Beach Boysin lämmittelijänä (olisinpa ollut itsekin tuolloin paikalla). Mutta silloin kun kristilliset yhtyeet saavat tilaisuuden soittaa maallisissa paikoissa, on julistuksesta todella pidettävä kiinni, eikä sanomaa saa alkaa vesittää (miten helppa onkaan huijata omaa sisintään juuri tällä tavalla). Jos meiltä sulkeutuvat ovet jonnekin siksi että julistamme suoraa evankeliumia, niin se ei Jumalan työtä estä, Hän toimii sitten jollain muulla tavalla jossain muualla. Sitäpaitsi, tuo yksi ainoa tilaisuus voi vaikuttaa jonkun kuulijan elämään arvaamattomalal tavalla.

    Miksi me kristityt ylipäätään luotamme ja odotamme että uskosta osattomat tulevat automaattisesti seurakunna kokouksiin sen sijaan että menisimme "ulos seurakunnasta" heidän luokseen? Jos yritämme houkutella ihmisiä seurakunnan kokouksiin ja muihin ensisijaisesti uskoville sunnattuihin tilaisuuksiin sillä, että käytämme siellä kristillistä "populaarimusiikkia" laulujen säestykseen, voi siinä helposti käydä niin että ihmisten usko rakentuu musiikin eikä Raamatun sanaan varaan. Olen kuullut sanottavan, että sillä mitä laitetaan syötiksi saalista varten joudutaan myös jatkossa saalista ruokkimaan. Vaikka tämän asian yleistäminen koskemaan lähtökohtaisesti kaikkea kristillistä populaarimusiikkia onkin liioiteltua ja ennakkoluuloista, on tämä riski kuitenkin olemassa (käytimmepä evankeliumin välineenä sitten musiikkia, sarjakuvia, internetiä tai puhujia), eikä sitä saa vähätellä. Siksi ei mielestäni ole mielestäni aivan yhdentekevää keitä kristillisen populaarimusiikin esittäjiä käytetään ja millaisissa tilanteissa. Tärkeintä seurakunnan kokouksissa ja hengellisessä elämän hoitamisessa tulisi olla sana ja rukous ja jos ne eivät kelpaa hengellisen elämän perustaksi niin sitten voi olla parempi olla käymättä seurakunnassa ollenkaan. Ihminen, joka evankelumin kuultuaan, tapahtui se sitten puhutun tai lauletun julistuksen kautta, on alkanut kiinnostua perimmäisistä kysymyksistä, tarvitsee hengellistä jatkohoitoa ja opetusta sekä uskovien yhteyden jossa kasvaa kristittynä. Mutta kun kerran puhujien kautta ihmisiä on tullut uskoon ilman että usko on rakentunut kyseisten puhujien varaan, on uskon rakentuminen Raamatun sanan varaan mahdollista myös niillä jotka ovat tulleet uskoon kuultuaan kristillistä "populaarimusiikkia". Mutta kuten myös puhuttua saarnaa kuulleiden kohdalla, tarvitaan uskovien yhteyttä jossa heille annetaan opetusta kristillisestä elämästä ja asioiden oikeanlaisesta tärkeysjärjestyksestä ja jossa heidän puolestaan rukoillaan. Nyt olisi herätysliikkeiden aika tehdä parannusta siitä millaiseksi he ovat kristillisen nuorisokulttuurin päästäneet kehittymään. Hengellisten tapahtumien sisällön tulisi koostua musiikin sijaan sanasta ja rukouksesta, ja siksi esim. Maata Näkyvissä-festareiden kaltaisia tapahtumia ei kannattaisi järjestää, vaan suunnata kristillinen "populaarimusiikki" nimenomaan sellaisiin paikkoihin joissa sitä kukaan ei osaa tietoisesti mennä kuunteleman, kuten aeimmin jo totesin.

    Taiteen sanotaan lupaavan vapautta. Tuo vapaus on kuitenkin vain näennäistä ja todellisuudessa siinä onkin kysymys valheesta. Kukaan muu kuin Jeesus ei voi todellista vapautta antaa. Musiikin ja taiteen alueella hengellisyys ja sielullisuus voivat mennä helposti sekaisin, ja meidän tulisikin oppia erottamaan nämä kaksi asiaa toisistaan, mikä tosin ei ole aina kovinkaan helppoa. Kristityn motiivi taiteen tekemiseen sekä muiden että itsensä iloksi tulee olla, paitsi se että se on hauskaa, niin myös se että tekee sitä Jumalan kunniaksi. Niinpä on siis mentävä Hänen ehdoillaan. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka haasteet eivät välttämättä ole paha asia, niin tietoinen julkisuuden tavoittelu, glamour, itsensä esiin tuonti tai rahastaminen (leipätyö on toki asia erikseen) eivät saa kuulua kristityn elämään. Joku viisas mies on sanonut, että todellinen taide ei koskaan voi kukkia täydessä vapaudessa. Siksi on syytä elää päivä kerrallaan (Jaak. 4:13) ja hyväksyä se että ympyrät voivat jäädä pieniksi ja rajallisiksi. Sanon tämän taiteen ystävänä, joka itsekin toivoi ja rukoili monta vuotta että saisi tuoda tekeleitään esiin muidenkin nähtäväksi ja kuultavaksi, ja jonka rukouksiin Jumala vastasi omalla ajallaan.

    Tähän lopuksi suosittelen vielä kaikille lukemaan Viktor Klimenkon elämäkertakirjallisuutta, jossa tuodaan hyvin esiin se millainen maallisen taiteen maailma voi olla. Klimenko on mm. sanonut eräässä 1980-luvun alkuvuosina tehdyssä haastattelussa suoraan, että laulaminen on hyvin sielullista ja että jos laulujen varaan rakennetaan uskon elämä, niin jonain päivänä se murenee niin kuin laulukin. Suosittelen myös luettavaksi Steve Campin laatimat 107 teesiä kristilliselle "populaarimusiikille" (löytyy lähdeluettelosta). Camp aloitti oman uransa kristillisen "populaarimusiikin" parissa 1970-luvun lopulla ja jo silloin monet hänen laulunsa olivat hyvin puhuttelevia ja vahvalla sanomalla varustettuja. Hän oli Keith Greenin hyvä ystävä ja hänen nykyisissä kannanotoissaan on paljon samanlaista mitä Greenillä aikanaan. 1990-luvun lopulla Camp vaihtoi tyyliään. Ei musiikillista, vaan toiminnallista. Martin Lutherin teesien innoittamana hän alkoi toteuttaa kristilliselle populaarimusiikille suunnattua uskonpuhdistusta. Hän myönsi, että alkuaikoina hänen motiivinsa tehdä musiikkia eivät olleet rehelliset. Teesien jälkeen hän on julkaissut levyjä harvakseltaan toiminut pääasiallisesti raamatunopettajan tehtävissä. Teesiensä ansiosta hän on saanut tunnustusta myös joiltain tiukemman koulukunnan tuomitsijoilta, vaikka nämä eivät tyylillisesti sinänsä hyväksykään Campin musiikkia. Itsekin nostan hattua hänen rohkeudelleen sanoa asiat suoraan ja kiertelemättä.


    12. LÄHTEITÄ JA LUKEMISTA

    "Mitä ankeamman näköinen tapahtuma, sitä kovemmasta kamasta on kysymys. Kyse ei ole aiheen vetävyydestä, käsiohjelman värikkyydestä ja missien määrästä, vaan siitä onko Jumalan sana esillä."
    (Teuvo V. Riikonen, Ryhdy sekakäyttäjäksi, Music & Mission 5/2000)

  • Steve Camp: A Call For A Reformation - The 107 Thesis For CCM
  • Bruce Cartner: Christian Rock Apologetics
  • Phil Christensen: A Response To Dr. Frank Garlock
  • Keith Green: Can God Use Rock Music?
  • Keith Green: So You Wanna Be Rock Star?
  • Tom Lorimer: Jeff Godwin Exposed
  • Jussi-Heikki Mäenpää: Joe English Incident

    Mikko Aalto: Tulkoon elämä, Uusi tie 1982
    Robert D. Harrell: Martin Luther - his music his message, Musical ministries 1980
    Markku Heikinheimo: Urkutaiteen historia, Sibelius-akatemia 1985
    Marcus Heinoja: Kristillinen usko nykyajassa, Kristillinen kirja- ja musiikkikustannus 1998
    Marcus Heinoja: Musiikki taide ja erilaiset performanssit kristillisissä piireissä, Jumalan asiallako?
    Tero Huvi, Janne Koponen: Kahden maan kansalaiset, Suomen lähetysseura 2005
    Mailis Janatuinen: Ihmisen käyttöohjeet, Perussanoma 2003
    Topi Järvinen: Jazzin ja rockin historia
    Matti Laipio: Spectrum tietokeskus, WSOY 1979
    Hanna Pesonen: Mystinen sauna
    Anu Pöntinen: Traktaatit, Joukahainen 8/2002
    Sauna-Jaapo Ay: Saunan historiaa
    Jarmo Sormunen: Aikuiseen uskoon, Uusi tie 1997
    Tuntematon kirjoittaja (Sauna-Jaapo Ay): Saunan historiaa
    Petteri Välimäki: Kakku ja sen hedelmät, Sanansaattaja 9.1.1997
    Walter Heidenreich: Help, I need somebody, Aika Oy 1998
    Wikipedia

  • Takaisin kirjoituksiin
    		•
  • Back to the article page
    		•
  • Tillbacka till artiklar sidan
    		•