|
EKKLEESIA JA KRISTITTYJEN YHTEYS
Jussi-Heikki Mäenpää (viimeksi päivitetty 30.3.2012)
Toivon että tätä kirjoitusta ei julkaistaisi millään muulla internetsivulla, sillä saatan tehdä kirjoituksiini vähän väliä korjauksia ja täydennyksiä
kun huomaan erehtyneeni jossain. Linkittäminen tälle sivulle on toki sallittua, samoin lainaaminen mikäli lähde mainitaan. Kuten kaikki muukin lukemasi,
koettele myös tämä kirjoitus Raamatulla, sillä kukaan meistä ei ole erehtymätön. Otan mielelläni vastaan palautetta ja kritiikkiä, kunhan se on annettu
omalla nimellä ja perusteltu Raamatulla. Sähköpostiosoitteeni löytyy yhteystiedoista.
|
1. Miten itse olen tähän päätynyt?
2. Mistä raamatullisessa seurakuntarakenteessa on kysymys?
3. Pappi, pastori vai paimen... vai kenties apostoli?
4. Miten alkuseurakuntamallia vääristellään?
5. Kuinka toimia raittiisti tunnustuskuntien ulkopuolella?
6. Lähteitä ja lukemista
1. MITEN ITSE OLEN TÄHÄN PÄÄTYNYT?
"Herra tämän kautta tahtoo opettaa meille, että sellaiset päivät tulevat, että työmme tukijat eivät enää mene
kirkkoon, vaan koteihin, kristittyihin koteihin."
(Urho Muroma kertoo näkemästään unesta Ensio Lehtoselle vuonna 1962)
Oikeastaan jo melko pian uudestisyntymiseni jälkeen aloin vähitellen ymmärtää, että valtionkirkkojärjestelmä ei kauniista ajatuksesta huolimatta
ole toimiva eikä raamatullinen järjestelmä. Aloin ymmärtää että seurakunnan tulisi olla uskovien yhteys eikä mikään yhteiskunnallinen organisaatio.
Alusta lähtien olin myös sitä mieltä, että uskovien jakautuminen eri kirkko- ja tunnustuskuntiin on ikävä ja Jumalan tahdon vastainen asia (tämän
myöntävät myös monet korkeakirkollisetkin tahot). Minulla ei kuitenkaan ollut uskoa siihen että täydellistä yhteyttä voisi vielä tässä ajassa
löytyä, joskin asiaan saattaa osittain vaikuttaa sekin että en ollut saanut aiheesta oikeanlaista opetusta.
Oltuani muutaman vuoden uskossa löysin itselleni hengellisen kodin Suomen ev.lut. kirkon sisällä vaikuttavasta Kansanlähetyksestä, jossa
opetus on kokolailla raitista. Liike on mm. julkisesti sanoutunut irti siitä sopimuksesta minkä kirkko vuonna 1998 teki roomalaiskatolisen
kirkon kanssa koskien yhteistä vanhurskauttamisoppia. Reilut kymmenen vuotta yritin niinsanotusti parannella kirkkoa sisältä päin, mutta
löin lopulta hanskat tiskin koska huomasin ettei työ kantanut kirkon yleistä tilaa ajatellen juuri minkäänlaista hedelmää. Vuoden 2011
alusta erosin pitkän harkinnan jälkeen Suomen ev.lut. kirkosta saatuani kaiken liberaalisuden ja katolisen kirkon kosiskelun lisäksi
tarpeekseni siitä miten kaltoin kirkon johto kohteli niitä työntekijöitä, jotka halusivat pitää kiinni Raamatun moraalista esim. kysymyksissä
homo- ja lesbosuhteisiin. Mietittyäni miten tästä eteenpäin jatkan tein lopulta sen päätöksen, että en aio liittyä mihinkään muuhunkaan
näkyvään kirkkokuntaan, sillä olin menettänyt luottamukseni moniin niistä ja samalla alkanut nähdä entistä voimakkaammin sen että jokaisella
paikkakunnalla on loppujen lopuksi vain yksi seurakunta, mikä koostuu kaikista uudestisyntyneistä kristityistä riippumatta siitä ovatko he
jonkun tunnustuskunnan jäseniä vai eivät. Tätä maailmanlaajaa näkymätöntä seurakuntaa kutsutaan nimellä ekkleesia. Aiemmin minulla oli ollut
ennakkoluuloja alkuseurakuntamallin palauttamiseen tähtäävien tahojen suhteen, koska omat kokemukseni niistä eivät siihen asti olleet kovinkaan
myönteisiä. Mutta sitten sain kuitenkin huomata jälleen kerran miten kivalta voi joskus tuntua kun huomaa olleensa väärässä. Alkuseurakuntamallin
kannattajia löytyy hyvinkin raittiiden kristittyjen joukosta, jotka itsekin myöntävät sen että tätä mallia toteutetaan myös väärin ja vallanhimosta
käsin.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena on pyrkiä murtamaan niitä mahdollisia pelkoja ja ennakkoluuloja joita monilla kristityillä
on alkuseurakuntamallia kohtaan ja samalla myös muutamalla sanalla kertomaan millaisesta toiminnasta siinä on kysymys, ja
erityisesti siitä millaisesta toiminnasta siinä ei ole kysymys. Ensin kerron lyhyesti siitä mistä Raamatun neuvomassa
seurakuntamallissa on kysymys ja miten nykyiseen hajaannuksen tilaan on päädytty. Toiseksi kerron muutamalla sanalla
raamatullisista seurakuntaviroista. Kolmantena otan vielä muutamia esimerkkejä siitä mitä ekkleesia ja sen toteuttaminen
eivät missään tapauksessa ole. Lopuksi tutkimme sitä miten ekkleesia voidaan vielä tänäkin päivän löytää. Mistään kaiken
kattavasta tietopaketista tässä kirjoituksessa ei ole kysymys, tästäkään asiasta minulla eikän kenelläkään muullakaan ole
koko totuutta. Yksityiskohtaisemman tiedon saamiseksi suosittelen lukemaan Kari Kangasharjun kirjoituksen Yksi Seurakunta,
joka löytyy linkin tankaa tämän kirjoituksen loppuosasta ja jonka rinnalla tämä kirjoitus on vain pintaraapaisu.
2. MISTÄ RAAMATULLISESSA SEURAKUNTARAKENTEESSA ON KYSYMYS?
"Seurakuntaruumiiseen kuulumisen ratkaisee vain, onko ihmisessä Kristuksen Henki. Ihmisen käyttämät sanat eivät pohjimmiltaan ratkaise,
onko hän Kristuksessa, vaan ihmisessä oleva Jumalan synnyttämä uusi elämä. Vaikka joku uudestisyntynyt ihminen sanoisi itsestään "En
kuulu ruumiiseen", ei hän silti olisi seurakuntaruumiiseen kuulumaton ja vaikka joku sanoisi toisesta uskovasta: "En tarvitse sinua
seurakuntaruumiissa", ei tämä silti olisi siihen kuulumaton (1. Kor. 12:15-21). Tässä korintolaiskirjeen luvun asiayhteydessä puhutaan
sekä maailmanlaajuisesta seurakuntaruumiista että paikallisesta seurakunnasta. Molemmissa on sama periaate, joka ratkaisee seurakuntaan
kuulumisen. Pohjimmiltaan sanominen tai sanomatta jättäminen eivät ratkaise, kuka kuuluu seurakuntaan, vaan Jumalan Pyhän Hengen sinetti."
(Kari Kangasharju, Yksi seurakunta)
Mitä Raamattu puhuu seurakunnasta? Halki Uuden Testamentin näemme, että Jumala näkee jokaisella paikkakunnalla vain yhden ainoan seurakunnan
(1. Kor. 12:12-13). Paikkakunnalla seurakuntaan kuuluivat kaikki kyseisellä paikkakunnalla asuvat uskoontulleet, ei sen enempää eikä vähempää.
Maailmanhistorian ensimmäiset seurakunnat sijaitsivat Galatian, Makedonian ja Juudean maakuntien alueilla useammalla eri paikkakunnalla (Apt
9:31), ja kyseisistä maakunnista puhuttaessa apostolit esittivät tervehdyksensä aina kyseisten maakuntien seurakunnille, eivät seurakunnalle.
Sen sijaan paikkakunnille lähetetyissä tervehdyksissä puhutaan yksinkertaisesti vain Antiokian, Efeson ja Korinton seurakunnasta, ei niiden
seurakunnista. Jumala näki niissä vain yhden seurakunnan.
Tätä yhteyden harmoniaa ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauan, ennen kuin hajoamisen merkkejä alkoi näkyä ilmassa. Ensimmäisen kerran
näin kerrotaan käyneen Korintossa, jossa uskovat jakautuivat joidenkin opillisten riitakysymysten vuoksi neljään puolueeseen. Löytyi niin
pierilainen, paavalilainen kuin apolloslainen ryhmä, sekä neljäs Kristuksen ryhmä. Vastaavanlainen tilanne on monissa paikoissa nykyäänkin,
kristityt ovat jakautuneet luterilaisiin, helluntailaisiin, baptisteihin ja vaikka mihin. Paavali onnistui kuitenkin estämään Korintton
seurakunnan jakautumisen elinajaksensa, mutta myöhemmin lopullinen hajoaminen kuitenkin tapahtui. Kari Kangasharjua lainatakseni: jos Paavalin
tai Pietarin opetuksen ympärille ryhmittyminen on kielletty, vaikka heidän opetuksensa on osa Raamattua, kuinka sitten olisi lupaa muodostaa
hengellistä puoluetta joidenkin myöhemmän ajan julistajien esim. 1500-luvun uskonpuhdistajien nimeen, 1800-luvun herätyssaarnaajien nimeen
tai 1900-luvun hengellisten kokemusten perusteella?
Lopullisesti alkuseurakunnan yhtenäisyys alkoi natista liitoksistaan noin 100 jKr kun Ignatius, yksi Antiokian seurakunnan johtajista,
alkoi korottaa itseään seurakunnan ylimmäksi johtajaksi ja opettaa, että vanhinten joukosta nousisi yksi yli muiden. Tämä johti lopulta
roomalaiskatolisen kirkon syntymiseen noin 300-luvulla jKr. jolloin keisari halusi tehdä kristinuskosta Rooman valtakunnan virallisen
valtauskonnon ja johon hän halusi kaikkien kääntyvän. Hän kuitenkin teki sen virheen, että alkoi mielistellä epäjumalanpalvojia sen
sijaan että olisi saarnannuttanut heille parannuksen evankeliumia. Tämän ison laitoksen, josta sittemmin tuli katolinen kirkko, oppiin
sekoitettiin mukaan taikauskoa jotta pakanoiden kynnys lähteä mukaan olisi ollut matalempi. Lisäksi tapa, jolla katolinen kirkko
ensimmäisellä vuosituhannella "julisti evankeliumia", oli julma ja raaka: ihmisiä pakotettiin kääntymään tappamisen uhalla. Ketään ei
saa tuoda Jeesuksen luo kirveen kanssa, vaan niiden jotka eivät halua syntejään sovitettavan, tulee antaa itse tehdä tili tekemisistään
ja tekemättä jättämisistään Jumalan kanssa. Lopulta tämä yhden miehen johtaajuus johti siihen, että paavia alettiin pitää Kristuksen
sijaisena maan päällä. Hänen tiarassaankin lukee lyhenne lauseesta "Jumalan pojan sijainen". Tällainen on todella häikäilemätöntä, sillä
Jeesuksella on kyllä maan päällä monia palvelijoita, mutta ei yhtäkään sijaista. Jotta joku kelpaisi Jeesuksen sijaiseksi, tulisi hänen
olla synnitön. Synnitöntä ihmistä ei maan päältä löydy, joten tuo koko asema Jeesuksen sijaisena on ajatuksenakin paitsi epäraamatullinen,
niin myös täysin epärealistinen. Aikanaan Vatikaanin ensimmäiset kirkolliskokoukset julistivat Paavin erehtymättömäksi, vaikka Raamatun
mukaan kaikki maan päällä eläneet ihmiset ovat Jeesusta lukuunottamatta taipuvaisia syntiin aina Pietaria ja Neitsyt Mariaa myöten.
Jotkut ajattelevat, että paavin ja katolisen kirkon pyrkimys koota yksi suuri ekumeeninen maailmankirkko olisi ratkaisu kristittyjen
hajaannuksen tilalle. Tämä ei kuitenkaan auta asiaa mitenkään, vaan tekee siitä päinvastoin entistä monimutkaisemman. Paavi ei nimittäin
yritä koota yhteen pelkästään kaikkia maailman kristittyjä, vaan myös kaikki maailman uskonnot riippumatta siitä tunnustavatko ne Jeesuksen
Jumalaksi ja ainoaksi syntien sovittajaksi vai eivät. Nyt jo edesmennyt Paavi Johannes Paavali, joka oli tämän hankkeen pääorganisaattori,
on mm. sanonut kirjassaan Toivon Kynnyksen Ylittäminen (1984) buddhalaisuutta pelastuksen uskonnoksi (s. 84-85) ja kertonut islamislaisille
kuinka paljon katolinen kirkko kunnioittaa heidän uskontoaan. Kun googlella etsit kuvia hakusanoilla "pope kiss koran", tulet löytämään
paljon kuvia Paavista suutelemassa koraania. Jokainen voi sydämessään ja Raamattua lukien miettiä, onko tällainen opetus lähtöisin Jumalasta
vai ei. Meidän on toki kunnioitettava ihmisinä ja lähimmäisinä jokaista islamilaista ja buddhalaista, mutta ei missään tapauksessa niitä
vääriä oppeja joita heidän uskonnoissaan esiintyy.
Kristityt eivät koskaan voi tulla yhdeksi seurakunnaksi islamilaisten, hindulaisten ja budhalaisten kanssa koska nämä eivät tunnusta
Jeesusta syntien sovittajana. Jeesus on kuollut ristillä myös heidän puolestaan ja sovittanut myös heidän synnit, mutta heidän on
ensin tultava Jeesuksen luokse, tehtävä parannus ja luovuttava harhaopeistaan. Siksi lähetystyötä tehdäänkin, että mahdollisimman
moni voisi saada kuulla Jeesuksesta ja tulla Hänen luokseen. Raamatun mukaan emme saa harjoittaa hengellistä yhteyttä niiden kanssa,
jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristukseksi, lihaan tulleeksi. Erityisen surullinen olen siitä, että vanha kunnon Billy Grahamkin
on vanhoilla päivillään alkanut osoittaa arvostustaan paavia ja hänen puuhailemaansa ekumeenista maailmankirkkoa. Grahamilla on
kuitenkin ollut aikanaan paljon hyvää julistusta ja hänen kokouksissaan moni on saanut kuulla pelastuksen evankeliumin ja ottaa
Jeesuksen vastaan vapahtajanaan (myös Helsingissä vuosina 1954 ja 1987). Allekirjoittanutkin on hänen vanhoja kirjojaan lukiessa
löytänyt itsensä parannusta tekemästä. Ongelman ydin ei ole siinä että hän on saarnannut kreikkalais- ja roomalaiskatolisissa
katedraalirakennuksissa ympäri maailmaa, vaan siinä että hän on pyrkinyt olemaan eri tahoille mieliksi (siksi hänelle luultavasti
ovatkin ovet auenneet myös sellaisiin paikkoihin joihin protestanteilla ei juuri ole ollut muuten asiaa julistamaan). Jos minä
alkaisin esim. Rooman Pietarinkirkon saarnastuolissa julistamaan, että katolisten tulisi paavia myöten tehdä parannus Marian
palvonnasta yms. Raamatulle vieraista opeista ja antautua vain ja ainoastaan Jeesukselle, niin varmaa on että en olisi sinne enää
toista kertaa tervetullut. Totuudesta tinkimällä emme rakenna yhteyttä, jos meiltä sulkeutuvat ovet jonnekin niin se ei Jumalan
työtä estä, Hän toimii sitten jollain muulla tavalla jossain muualla.
Sekään, että samassa kaupungissa esim. luterilainen, helluntai- ja baptistiseurakunta järjestävät yhteisiä evankelioimiskokouksia,
ei vielä ole Jumalan mielen mukaista Kristuksen seurakunnan uudelleenrakentamista, vaikkakin kyllä kohtalaisen hyvä askel siihen
suntaan. Mutta kaikella ystävyydellä: Jumala ei halua yhdistää kirkkokuntia, organisaatioita tai herätysliikkeitä, vaan Hän haluaa
yhdistää kristityt.
3. PAPPI, PASTORI VAI PAIMEN... VAI KENTIES APOSTOLI?
"Oikea paimen on itse esimerkkinä laumalleen siitä, miten kristillistä elämää tulee elää ja miten Jumalan sanan tähden kärsitään.
Kun susi tulee, ei paimen pakene, vaan taistelee, kärsii ja jopa kuoleekin lampaittensa puolesta. Miksi lauma suostuisikaan kärsimään,
jollei näe paimenensa sitä tekevän?"
(Mailis Janatuinen, Ihmisen käyttöohjeet, Perussanoma 2003)
Olin ennen innokas naispappeuden vastustaja ja yhteen aikaan kiivaillesani tämän asian puolesta pidin siitä jopa uskon ja epäuskon
ratkaisevana tekijänä. Muistan kun joskus vuoden 2004 tienoilla juttelin erään teologiaa silloin opiskelleen naispappeutta vastustavan
ystäväni kanssa siitä voiko naispuolinen seurakuntalehtori opettaa ev.lut. kirkon jumalanpalveluksissa. Itse olin sitä mieltä että ei
voi, koska ajattelin viikottaisten jumalanpalvelusten olevan juuri niitä seurakunnan kokouksia joissa naisten kielletään opettamasta
(1. Tim. 2:12). Tähän tämä korkeakirkollinen ystäväni totesi, että koska Raamatun aikana ollut nykyisen kaltaista pappisvirkaa
olemassakaan, ei sitä voi verrata keskenään tämän päivän systeemin kanssa. Myöhemmin kuulin saman erään naispappeutta kannattavan
ihmisen suusta joka kritisoi kirjoituksiani ja ihmetteli miten kaltaisiani tiukkapipoja voi löytä vielä tämän päivän maailmasta.
Joudun toteamaan että nykyään olen tästä asiasta näiden kahden tahon kanssa täysin samaa mieltä, siis siitä että kirkon pappeus ei
ole verrattavissa Raamatun paimenuuteen. Silloin kun Uudessa Testamentissa puhutaan papeista, tarkoitetaan sillä kaikkia uudestisyntyneitä
kristittyjä sukupuoleen katsomatta (1. Piet. 2:9). Yleiseen pappeuteen kuuluu toisen uskovan tukeminen sielunhoidosta ja ojentamisesta
lähtien. Seurakunnan johtajuus eli paimenuus puolestaan kuuluu vain miehille, kuten naispappeuden vastustajatkin ovat sinänsä ihan oikein
ymmärtäneetkin (1. Tim. 2:12, 1. Tim. 3:2), mutta se ei ole kuitenkaan sellaista millaisena he ns. hierarkisen paimenuuden ymmärtävät.
Jokaiseen paikkakunnalla toimivaan seurakuntaan Jumala asetti joukon johtajia, joiden tehtävänä oli pitää huolta laumasta, opettaa heitä
ja tarvittaessa myös ojentaa. Näitä johtajia kutsutaan Raamatussa nimikkeillä vanhin (presbyteros), paimen (poimen) ja kaitsija (episkopos).
Sana pastori on suomennos latinan kielen sanasta pastor joka puolestaan on käännös poimenista, piispa puolestaan on suora suomennos
episkopoksesta. Toisinsanoen siinä missä yhdellä seurakunnalla oli alkuseurankunnan aikana useampi oma "piispa", nykyään yhdellä piispalla
on hallittavanaan useampi seurakunta. Kuten jo äsken totesin, pappeus tarkoittaa kuitenkin Raamatussa jotain aivan muuta kuin sitä miksi
me sen nykyään miellämme, eikä tämä termi olen näinollen sopiva kuvamaan seurakunnan paimenta (vaikka paimenetkin toki ovat yleisen pappeuden
nojalla pappeja siinä missä laumalaisetkin). Käännökset pastori ja piispa voisivat periaatteessa oikein käytettyinä kuvata seurakunnan
paimenta, mutta käytännössä niiden käyttäminen ei ole kuitenkaan hyväksi koska kyseiset termit ovat niin vahvasti leimautuneet tarkoittamaan
hierarkisia kirkollisia johtajia, eikä ns. hierarkinen johtajuus ole Raamatun mukainen johtajuusjärjestelmä.
Tiedän että niin ev.lut. kirkon pappien kuin vapaiden suuntien pastorienkin joukosta löytyy myös aitoja uudestisyntyneitä kristittyjä
joilla on Jumalalta saatu opettamisen ja paimenuuden lahja, ja joita Jumala on myös käyttänyt työvälineinään evankeliumin leviämisessä.
Itsellänikin on hyviä ystäviä jotka toimivat tällaisissa viroissa enkä ole koskaan epäillyt heidän aitouttaan uskossa ja Jeesusta kohtaan
tuntemaansa rakkautta. Raamatullinen paimenuus ei kuitenkaan pääse tällaisessa virkamiespappeudessa kunnolla oikeuksiinsa, koska siinä
on kysymys lähinnä yhteiskunnallisesta asemasta jonka haltijan katsotaan sopivan tehtävään kun hänellä on asiaankuuluva koulutus. Tästä
raamatullisessa seurakunnan paimenuudessa ei kuitenkaan ole kysymys. Seurakunnan paimenuuteen vaaditavat ominaisuudet on lueteltu Raamatussa
(1. Tim. 3:2), eikä missään mainita että hänellä pitäisi olla jokin yliopistollinen tutkinto. Hänen pitää kyllä olla taitava opettamaan,
mutta tiedän monia todella taitavia maallikkoraamatunopettajia joilla ei välttämättä ole edes ylioppilastutkintoa. Jumala antaa lahjojaan
kristityille sen mukaan miten parhaiten näkee.
Minulla ei ole mitään raamattukouluja eikä teologian opiskelua vastaan sinänsä, eikä kenellekään varmasti ole pahitteeksi jos tuntee Raamatun
alkukieliä ja muita vastaavia teologian perusteita, joskin niitä voi oppia muuallakin kuin vain teologisessa tiedekunnassa. Raamatullinen
seurakunnan paimen saa toki olla koulutukseltaan esim. teologian maisteri, mutta hänen ei kuitenkaan ole pakko olla sitä. En myöskään näe
mitään estettä sille miksi seurakunnan paimen eivät voisi ansaita leipänsä hengellisestä työstä toimimalla esim. evankelistoina, apostoleina
tai täysipäiväisinä raamatunopettajina (1. Kor. 9:12), mutta aivan yhtä hyvin he voivat ansaita leipänsä maallisesta työstä. Kaikki paimenet
eivät ole välttämättä evankelistoja tai apostoleja eivätkä kaikki evankelistat ja apostolit ole välttämättä paimenia, mutta kaikkiin näihin
kolmeen tehtävään sisältyy kyllä opettamista.
Raamatun antamissa esimerkeissä seurakunnalla oli aina useampia paimenia, jotka johtivat seurakuntaa yhdessä. Näiden paimenten pää on itse
Jeesus Kristus (Ef. 5:23). Raamatusta löydämme vain yhden ainoan esimerkin yhden johtajan seurakunnasta eikä tämä esimerkki ole mikään kovin
mairitteleva. Kun Johannes seurueineen olisi ollut halukas vierailemaan yhdessä nimeltämainitsemattomassa seurakunnassa, asettui Diotrefes,
joka toimi kyseisessä seurakunnassa paimenena ja jolla oli pyrkimys toimia paimenten paimenena, heitä vastaan eikä sallinut heidän tulla
(3. Joh. 1:9), eikä tästä kerrota seuranneen kyseiselle seurakunnalle mitään hyvää. Se, että seurakunnalla on useampi paimen joista yksikään
ei ole ylitse muiden, on Jumalan ajatus jonka tarkoituksena on suojata seurakuntaa, siinä missä esim. seksin kuuluminen vain miehen ja naisen
väliseen avioliittoon suojaa ihmisen tunne-elämää (ei niin että pitäisin huorintekijöinä niitä jotka ovat erehtyneet kysymyksessä johtajien
lukumäärästä). Jos vain yksi ihminen johtaa seurakuntaa, on eksymisen riski suuri, siinäkin tapauksessa vaikka kyseinen paimen kehottaisikin
koettelemaan sanomisensa Raamatulla ja olisi valmis ottamaan kritiikkiä vastaan opetuksestaan kuten kunnon johtajan kuuluu tehdä.
Åbo Akademin uskontotieteen tutkijatohtori Tuija Hovi totesi Uusi Tie-lehden numerossa 37/2011, että mitä laajemman kannatuksen jalustalle
nostettu johtajahenkilö saa, sitä kyseenalaistamattomapi, ihaillumpi ja kritiikittömämpi tämän asema on. Tällaisen uskonnollisen johtajan
asemaan voi Hovin mukaan liittyä monenlaista psyykkistä stressiä. Ja kaikkihan me tiedämme millaiset seuraukset psyyykkisellä stressillä
voi olla. Tämä puhuu paljon sen puolesta, että seurakunnalla tulisi olla useita keskenään tasavertaisia johtajia, eikä vain yhtä johtajaa
jolla on apunaan erillinen vanhimmisto.
Kysymys siitä voiko apostoleja olla vielä tänä päivänä, on kaikin puolin mielenkiintoinen. Itse uskon siihen että apostoleja voi
olla ja tulisi olla vielä nykyäänkin. Mutta samalla olen sitä mieltä, että todellisen apostolin tunnistaa parhaiten siitä että
hän ei tee numeroa itsestään eikä apostoliudestaan. Internetissä näemme esim. hengellisillä keskustelufoorumeilla jos jonkin
sortin apostoliksi itseään kutsuvia kristittyjä, joiden kirjoituksista läpi paistava uhoaminen pistää kuitenkin miettimään ovatko
he todella Herran lähettiläitä vai ovatko he itse asettaneet itsensä siihen asemaan jossa sanovat olevansa. Tällaiset "apostolit"
tekevät Jumalan seurakunnalle todellisen karhunpalveluksen, ei ole mikään ihme jos kristityt kokevat ennakkoluuloja ja turvautuvat
entistä enemmän omiin turvallisiin organisaatioihinsa. Mutta toisaalta tämä oli tuttu tilanne jo alkuseurakunnan aikana ja mm.
vanha sanonta sanoo osuvasti, että väärän rahan olemassa olo ei mitätöi aitoa valuttaa. Tehkäämme siis lyhyt katsaus siihen mistä
apostoliudessa on kysymys.
Raamatusta löytyy Isän valtuuttamia, Pojan valtuuttamia ja Pyhän Hengen valtuuttamia apostoleja. Isän valtuuttamia apostoleja ei
ole muita kuin Jeesus (Heb. 3:1). Jeesuksen valtuuttamat apostolit puolestaan olivat opetuslapsia, jotka saivat kunnian todistaa
Hänen ylösnousemustaan. Loput ovat Pyhän Hengen valtuuttamia, järjestyksessään ensimmäisia olivat Barnabas ja Paavali (Apt. 13:2).
Apostoliudessa ei ole kysymys seurakunnan paimenuudesta. Paimenuus on aina paikkakuntakohtaista, mutta apostolit toimivat valtakunnan-
ja maailmanlaajuisesti. Mikään ei tietenkään estänyt apostolia toimimasta paimenena omalla kotipaikkakunnallaan mutta silloin hänen
oli osattava erottaa nämä kaksi toimenkuvaa toisistaan. Apostolin pääasiallisena tehtävänä on synnyttää hengellistä seurakuntaelämää
sellaisissa paikoissa joissa ei seurakuntaa vielä ole. Kun seurakunta on saatu pystytettyä, valitsee apostoli seurakunnalle paimenet.
Apostolin tarkoitus ei itse ole jäädä seurakunnan paimeneksi, muuta kuin ehkä poikkeustapauksessa ja silloinkin vain tilapäisesti
(Fil. 2:25). Apostolin työnkuva muistuttaa siis jossain määrin sitä mitä lähetyssaarnaajat nykyään tekevät. Kun seurakuntaelämä
on saatu toimimaan, jättää apostoli ohjat paimenten käsiin ja jatkaa työtään jossain muualla kontaktien ja esirukousten kuitenkin
säilyessä.
Se ero Pietarilla, Paavalilla ja Johanneksella sekä tietysti Vanhan Liiton profeetoilla nykyaikana toimiviin apostoleihin ja
profeetoihin kuitenkin on, että vaikka he olivatkin vain armahdettuja erehtymiselle alttiita ihmisiä joiden tuli myös tehdä
parannus synneistään, antoi Jumala antoi sellaisen erityisen voitelun mitä Hän ei antanut silloin eikä tule enää antamaan
enää kenellekään muulle: kirjoittaa ylös Raamattu eli kirjalliset ohjeet kristikunnalle miten elää ja toimia. Vaikka kukaan
näistä kolmesta ei ollutkaan ihmisenä täydellinen eikä erehtymätön, on heillä ollut kunnia kirjoittaa ylös erehtymätöntä
Jumalan sanaa. Kaikki mitä Jeesuksen nimeen julistetaan, olipa kysymyksessä sitten kuka tahansa, tulee koetella Raamatulla
ja pitää siitä vain se mikä hyvää on (1. Tess. 5:21). Ajatus siitä että Jumala antaisi vielä nykyäänkin jotain uutta tietoa
vanhan rinnalle, on synnyttänyt oppin nimeltä jatkuva ilmoitus, jota esiintyy paljon mm. menestysteologisissa piireissä. Opin
kannattajat, jotka väittävät saaneensa Jumalalta jotain Raamatun sanan veroista, kutsuvat itseänsä sitten apostoleiksi, mutta
täysin väärin perustein. Juuri tästä jatkuvan ilmoituksen opista on esim. paavius ja ajatus paavin erehtymättömyydestä lähtenyt
liikkeelle.
4. MITEN ALKUSEURAKUNTAMALLIA VÄÄRISTELLÄÄN?
"Määrätyin ajoin tietyt kristityt vakuuttuvat siitä, että olla todella jumalinen, meidän täytyy mennä takaisin ja adoptoida
alkuseurakunnan tavat ja menot. Se on ainoa oikea tapa todella kunnioittaa Jumalaa ja ehkä saada aikaan uusi Helluntai. Nämä
ihmiset ottavat käytäntöön kaikki apostolisen seurakunnan ohjelmat opetuslasten ajoilta. He asettavat vanhimmat, diakonit ja
piispat samalla tavalla kuin Paavali teki ja he ottavat käyttöön apostolien pukeutumissäännöt ja tavat. Sitten he asettavat
kaste- ja ehtoolliskäytännön aivan samalla tavalla kuin alkuseurakunnassa. Mutta jos se on vain pelkkää kopiointia, eikä siinä
ole Pyhän Hengen voimaa, se on kuollut uskonto."
(David Wilkerson, Se mikä on todella hengellistä ei ole kopioitavissa)
Nyt kun olemme todenneet sen, että monissa ihmisissä herättää voimakkaita tunnereaktioita se jos joku kutsuu itseään apostoliksi
liian kevyin perustein, voisi olla hyvä käydä läpi se mitä yksi seurakunta paikkakuntaa kohti ei tarkoita. Valitettava totuus
tosiaan on, että tätä alkuseurakuntamallia näkee nykyään toteutettavan vääristyneesti ja itsekeskeisistä motivaatioista käsin.
Siinä mielessä ymmäränkin jos joku mahdollisten huonojen kokemustensa vuoksi suhtautuu toimintaan varovasti, koska muistan elävästi
ne omat kielteiset kokemukset mitä itselläni aikanaan oli. Mutta kuten sanoin, on tämän kirjoituksen yksi keskeisimpia tavotteita
murtaa niitä ennakkoluuloja joita ihmisille on syntynyt. Yksi virheellinen ajatus on, että siirtymisen takaisin alkuseurakuntamalliin
pitäisi tapahtua koko seurakunnan tasolla kertaheitolla, ja että esim. kirkkoon kuulumisesta on saatettu näinollen tehdä jopa
pelastuskysymys. Toki itsekin suosittelen kirkosta lähtemistä kaikille Jumalan sanasta vilpittömästi kiinnostuneille krisityille
ja kirkon sisällä vaikuttaville järjestöille, koska Raamatussa ei mielestäni kehoiteta parantelemaan uppoavaa laivaa sisältäpäin,
vaan pikemminkin päinvastoin jättämään se (Jer.51:9, Ilm. 18:4). Mutta tästä asiasta ei missään tapauksessa saa tehdä pelastavan
uskon ja kadottavan epäuskon ratkaisevaa tekijää, sillä sen ymmärtäminen voi viedä aikansa emmekä saa pelottelulla ja uhkailulla
sen enempää kuin kärsimättömyydelläkään aikaan muuta kuin pahaa jälkeä.
Tyypillinen esimerkki on, että esim. Plötsölä-nimisellä kuvitteellisella paikkakunnalla joku yksi henkilö alkaa järjestää kokouksia
käyttäen yhteisöstään nimikettä Jumalan seurakunta ja opettaa, että plötsöläläisten kristittyjen olisi toivottavaa alkaa käydä juuri
näissä kokouksissa ollen yhtä Plötsölän seurakuntaa juuri tämän kyseisen paimenen auktoriteetin alla (tietysti tällaisen toiminnan
takana voi olla myös useammankin henkilön ryhmittymä, mutta pidän hyvin harvinaisena että kovinkaan moni vallanhimoisuuten langennut
kristitty voisi ajatua tällä tavalla ristiriidattomasti yhteen ilman että yksi heistä olisi joukon selkeä johtaja). Tunnustuskuntiin
kuuluvia kristittyjä saatetaan sitten pitää jonkinlaisina B-luokan uskovina, ja niitä jotka ovat mahdollisesti erehtyneet kasteeseen,
ehtoolliseen tai seurakuntarakenteeseen liittyvissä kysymyksissä tai joilla on erilainen käsitys vaikkapa hengellisestä musiikista
tai armolahjoista, ei välttämättä tunnusteta edes Jumalan lapsiksi. Jumalan seurakunnan status on ikäänkuin omittu omalle ryhmälle.
Tällaisessa toiminnassa ei kuitenkaan ole kysymys muusta kuin siitä että paikkakunnalle on syntynyt yksi uusi eriseura monien jo
ennestään olemassa olevien rinnalle, vaikka ryhmän paimen ei sitä millään haluaisi myöntää. Kun Korintton seurakunta jakautui neljään
osaan, ei Paavali missään sanonut että Kristuksen puolta olevat olisivat se ainoa oikea ryhmä johon uskovien tulisi hakeutua. Siinä,
että pidämme itseämme jonkun tunnustuskuntalaisuuden sijasta Jumalan seurakuntalaisina tai että sanomme olevamme Kristuksen puolella,
ei missään tapauksessa ole mitään väärää sinänsä. Kysymys onkin siitä miten suhtaudumme niihin jotka tunnustuskunnissa vaikuttavat
tai joille joku kysymys ei vielä ole auennut oikealla tavalla.
Kyseisessä Plötsölässä "Jumalan seurakunta"-nimikkeen alla kokoontuvassa yhteisössä opetetaan, että ihmisten mielipiteitä ei kuunnella,
vaan ollaan samaa mieltä vain ja ainoastaan Raamatun kanssa. Tämän tulisi kyllä olla jokaisen kristityn yksilöllisenä tavoitteena, mutta
totuus on kuitenkin se, että kaikki uskovien yhteisöt (myös raamatulliset kodeissa kokoontuvat solut) ovat aina jollain tavoin paimentensa
näköisiä, niin hyvässä kuin pahassa, halusimmepa me sitä tai emme. Jeesusta lukuunottamatta maan päällä ei ole koskaan ollut eikä tule
koskaan olemaankaan yhtäkään erehtymätöntä ihmistä, ja tästä syystä seurakunnalla pitäisikin olla useampi paimen jotka täydentäisivät
ja tarvittaessa myös ojentaisivat toinen toisiaan, ja jotka ovat valmiita ottamaan kritiikkiä vastaan myös laumansa jäseniltä eivätkä
tyrmäisi kaikkea saamaansa kritiikkiä parjauksen synniksi. Näissä vääristyneessä tavalla toimivissa ryhmissä paimenet ovat loppupeleissä
olleet niitä jotka ovat päättäneet mietä mieltä Raamattu on jostain asiasta eikä lauman jäsenillä ole ollut asiaan sanomista. Jos väitetään,
että ollaan samaa mieltä vain ja ainoastaan Raamatun kanssa, ei kenenkään ihmisen, niin se sisältää sen oletuksen että tunnetaan Raamattu
täysin ja virheettömästi, ja mihinkäs sellaisessa yhteisöissä Jeesusta sitten enää tarvittaisiinkaan? Eiväthän terveet tarvitse parantajaa,
vaan sairaat.
Tällaisilla Plötsölän esimerkin kaltaisilla "paimenilla" voi hyvinkin olla aivan oikea huoli kadotukseen matkalla olevista sieluista ja aito
Jumalalta saatu voitelu evankeliumin julistamiseen, mutta jos he eivät pysy nöyrinä vaan toimivat rakkaudettomasti vaatien muilta täysin
samanlaista ajattelua itsensä kanssa, kuten olen valitettavasti nähnyt tehtävän, ei siitä ole Jumalan valtakunnan työlle mitään hyötyä, vaan
päinvastoin haittaa. Erästä ystävääni lainaten: on merkillistä, että ns. hengellisten organisaatioiden ulkopuolella on niin paljon tällaisia
tapauksia, mutta toisaalta se on myös ymmärrettävää, kun ei ole sitä inhimillistä kontrollia mikä pitää organisaatiot järjestyksessä, niin
heidän on paljon helpompi toimia noin.
Sekään ei vielä ole raittiin toiminnan tae, että pyritään tavoittelemaan alkuseurakuntamallia ilman että omitaan seurakunnan status itselle
Plötsölän esimerkin mukaisesti, tai että seurakuntaa on johtamassa useampi keskenään tasavertainen paimen. Yhtenä esimerkkinä kerrottakoon,
että monet judaistiset tahot tuntuvat suosivan alkuseurakuntamallia (ei niin etteikö judaisteja olisi myös tunnustuskunnissa). Judaismi
on oppi, jota esiintyi jo alkuseurakunnan aikana mutta joka katolisen kirkon nousun myötä alkoi saada enemmän ja enemmän kannatusta, koska
jotkut kuvittelivat sen olevan ratkaisu katolilaisuuden ehkäisemiseksi. Judaismi on käsitteenä laaja ja sitä löytyy monenlaista, mutta
tyypillinen judaisti on yleensä pakanakristitty jolla on tarve olla kuin etninen juutalainen. Tähän saattaa liittyyä sellaista, että ei
tunnusteta uutta liittoa koskaan alkaneeksi, vaan että Jeesus olisi vain uudistanut vanhan liiton joka olisi edelleen voimassa. Tai vaikka
tunnustettaisiinkin vanhan liiton loppuneen ja uuden alkaneen, ei kuitenkaan osata täysin nähdä näiden kahden liiton välistä eroa. Usein
vanhan liiton juhlien ja ruokasäädösten kuvitellaan olevan edelleen voimassa ja Jeesuksen alkuperäisen nimen Jeshuan käyttö on saatettu
asettaa jopa uskon ja epäuskon rajaksi (nimen Jeshua käytössä ei sinänsä ole mitään pahaa, mikäli siitä ei tehdä lakia). Lisäksi monille
judaisteille on tyypillistä lähes pakkomielteen omainen suhtautuminen Tooraan. 613 käskyä sisältävästä Toorasta on uudessa liitossa voimassa
ainoastaan 10 käskyä. Joitain Toorasta löytyviä muitakin käskyjä on kyllä annettu noudettavaksi uuteen liittoonkin (esim. verensyöntiä,
haureutta ja uhtraterioita koskevat kiellot), mutta niitä ei tule pitää enää Tooran antamina käskyinä (vaikka ne sieltäkin löytyvät) vaan
uuteen liittoon kuuluvian erillisinä käskyinä. Judaistin tunnistaa helposti siitä että heidän on usein vaikea hyväksyä juuri tätä asiaa.
Meidän on myös syytä varoa että emme keskity julistustyössämme liikaa esim. roomalaiskatolisen kirkon tai muiden kirkollisten instituutioiden
virheiden kaiveluun ja esiintuontiin, sillä sellainen on omiaan synnyttämään ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä ja kuten äsken totesin, myös
judaismin kaltaisia harhaoppeja. Tällä en missään tapauksessa tarkoita että ongelmista ei saisi puhua niiden oikeilla nimillä tai että vaikeista
asioista pitäisi vaieta, mutta kypsän kristityn tunnistaa siitä että hän osaa pitää asiat oikeassa tasapainossa. En sano tätä mitenkään ylhäältä
päin, koska itsellänikin on tässä asiassa varmasti parantamisen varaa.
5. KUINKA TOIMIA RAITTIISTI TUNNUSTUSKUNTIEN ULKOPUOLELLA?
"Jumalan antama periaate on edetä pienestä suurempaan: ensin lähimmät "kaksi tai kolme" ja sitten vasta muut. Emme voi tietää, mitä on
olla Kristuksen ruumiin jäsen, ellemme ole oman paikkakuntamme uskovien kanssa yhteydessä - ei vain puhuen siitä, vaan käytännössä. Usein
uskovien yhteys haetaan vain samanmielisistä "meikäläisistä". Kaukana asuvia saman uskonsuunnan ihmisiä pidetään läheisempinä kuin naapurissa
asuvaa uskovaa, joka kuuluu "heikäläisiin". Vieläpä näiden muualla asuvien "meikäläisten" kanssa kokoonnutaan useammin kuin oman asuinpaikan
"heikäläisten" kanssa. Tietenkin on tärkeää olla yhteydessä muidenkin paikkakuntien uskoviin, mutta vielä tärkeämpää on yhteys lähellä asuvien,
oman paikkakunnan uskovien kanssa. Kumpi on vahvempi yhteyden peruste, "meikäläisyys" vai osallisuus Kristukseen?"
(Kari Kangasharju, Yksi seurakunta)
Nykyään seurakunnan kokouksena pidetään pääasiassa joko lauantaina tai sunnuntaina tapahtuvaa tilaisuutta, johon kokoontuu iso joukko ihmisiä
kuuntelemaan kun yksi puhuu. Tämä ei kuitenkaan ole raamatullinen käytäntö. Raamattu viittaa voimakkaasti siihen että alkuseurakunnalla oli
käytössä ns. soluseurakuntajärjestelmä, eli että uskovat kokoontuivat noin 20-30 hengen kokoisissa (tai ehkä tätä pienemmissäkin) pienryhmissä
(Room. 16:3-5, 14-15). Se, että kaikki saavat mahdollisuuden olla äänessä (1. Kor. 14:24) avaa paljon enemmän mahdollisuuksia kuin että vain
yksi on koko ajan äänessä, joskin tällaisissakin kokouksissa on paimenten pidettävä ensin alustus jotta muut tietävät mistä keskustella, ja
johdettava kokousta jotta kuri ja järjestys säilyisivät. Olen huomannut että tällaiseen soluseurakunta-toiminta on saanut jalansijaa sekä
vapaissa suunnissa että monissa Suomen ev.lut. kirkon sisällä toimivissa järjestöissä, esim. Kansanlähetyksessä, ja näkisinkin että tämä
saattaisi olla jo jonkinlainen pieni alkusoitto paluulle kohti alkuseurakuntamallia. Varma en voi asiasta tietenkään olla mutta toivossa
on hyvä elää. Kaksikielisillä paikkakunnilla voidaan järjestää erikseen suomen ja ruotsinkielisiä kokouksia, sekä isommissa kaupungeissa
suomea osaamattomille maahanmuuttajille englanniksi tai jollain muulla kielellä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita että paikkakunnalla olisi
erikseen jonkun kielinen seurakunta, vaan kaikki uskovat ovat silti yhtä ja samaa seurakuntaa huolimatta siitä minkä kielisissä kokouksissa
he käyvät. Silloin tällöin, esim. kerran kuukaudessa, voidaan toki kokoontua isommallakin porukalla ylistämään Jumalaa ja kuuntelemaan kun
paimen, apostoli, evankelista tai yleensäkin joku uudestisyntynyt kristitty jolle Jumalan on opettamisen armolahjan antanut, pitää opetusta
(Apt. 20:7). Jumalalla on käyttöä myös yhden henkilön pitämille noin puolen tunnin mittaisille saarnoille ja pidemmillekin raamatunopetuksille,
itsekin olen aina välillä tullut niistä siunatuksi silloin kun niissä on julistettu asiaa. Tällaisissa tilaisuuksissa, joissa yksi puhuu
pitkään ja muut kuuntelevat, ei kuitenkaan ole kysymys tavallisia seurakunnan kokouksia, vaan Raamatun antamissa esimerkeissä ne ovat olleet
ns. erityistilaisuuksia.joita voi pitää mm. yhtä tilaisuutta varten yhdeksi illaksi varatulla seurojentalolla, tämänluonteisia tilaisuuksia
varten vasiten rakennetulla rukoushuoneella tai jossain vanhassa liikehuoneistossa joka on seurakunnalla käytössä kokoustilana.
Paikkakunnalla toimivat seurakunnat tarvitsevat työvälineiksi rekisteröidyn yhdistyksen, jonka kautta hoidetaan laillisesti kirjanpitoon
ja muihin taloudenhoidollisiin seikkoihin liittyävät asiat, kuten apostoleille ja evankelistoille maksettava palkka (mikäli he tekevät
Jumalan valtakunnan työtä leipätyökseen) ja lahjoituksiin liittyvät asiat. Raamattu käskee meitä olemaan kuuliaisia maamme esivallalle
(Room. 13:1), ja koska Suomen laki veroituksellisista syistä edellyttää kirjanpitoa edellämainituista asioista ja ainoa tapa hoitaa nämä
asiat laillisesti on yhdistystoiminta, ei yhdistysten perustamisessa ole sinänsä mitään väärää. Isoissa miljoonakaupungeissa ei yksi
yhdistys varmasti edes riitä, vaan niitä voi olla siellä useampia. Pienemmillä seutukunnilla yksi isompi yhdistys voi kattaa myös usemamman
pienemmän paikkakunnan tarpeet. Uskovan kuuluminen paikkakunnallaan toimivan seurakunnan ylläpitämään yhdistykseen on varmasti iso apu
seurakunnan tiedoitusasioille, mutta jäsenyydestä yhdistyksessä ei saa tehdä minkäänlaista ehtoa toiminnassa mukanaololle, eikä yhdistyksen
jäsenyyttä saa sekoittaa paikkakuntakohtaisen seurakunnan jäsenyyteen, jota Jumala pitää yllä Elämän Kirjassa.
Yhdistykset ja säätiöt ovat hyödyllisiä työvälineitä myös valtakunnan tasolla. Koska esim. vankiloihin on yksityishenkilön vaikea päästä
julistamaan evankeliumia, voivat vankilatyön sydämelleen saaneet kristityt perustaa työnsä mahdollistamiseksi yhdistyksen ja antaa
sille nimeksi esim. Suomen Vankilaevankelistat ry. Suomessa ja muissakin maissa toimii myös kristillisellä pohjalla toimivia yhdistyksiä,
jotka mahdollistavat eri paikkakunnalla asuville uskoville pitää yhteyttä esim. yhteisten harrastusten merkeissä, kuten taiteilijoille
suunnattu Christian Artists Finland tai lumi- ja rullalautailijoiden Gospelboarders ry. Näissäkin tapauksissa on syytä kuitenkin muistaa,
että vaikka tällaiset yhdistykset voivatkin järjestää toimintansa puitteissa myös hengellisiä kokouksia, ei yhdityksestä kuitenkaan saa
tulla mikään näkyvä organisaatioseurakunta.
Käytännön yhteyden kannalta yksi tärkeimpiä nyrkkisääntöjä on muistaa, että kun kokoonnumme uskovina jossain yhteen, ei ole oikein
sanoa että seurakunta kokoontuu, vaan että seurakuntaa kokoontuu. Jumala ei edelleenkään näe paikkakunnalla montaa seurakuntaa, vaan
yhden seurakunnan joka koostuu kaikista uudestisyntyneistä kristityistä, kuuluivat he sitten johonkin tunnustuskuntaan tai eivät.
Sen sijaan, että kohtaamistani alkuseurakuntamallia raittiilla tavalla kannattavista uskovista kukaan olisi vaatinut minua vaihtamaan
oman uskovien yhteyteni heidän kokouksiinsa, rohkaisivat he minua edelleen vaikuttamaan suolana kansanlähetysläisten uskovien keskuudessa
ja käymään siinä raamattupiirissä jossa olen ollut mukana, mutta samalla myös rakentamaan yhteyttä muiden kotipaikkakunnallani asuvien
uskovien kanssa yli tunnustuskuntarajojen ja olemaan kuin näitä rajoja ei olisikaan.
Tiedän että Jumalan toimintaa on esiintynyt paljon ja esiintyy edelleenkin erilaisissa herätysliikkeissä (niin kirkollisissa
kuin vapaasuunnallisissakin). Tämä ei kuitenkaan johdu näistä herätysliikkeistä itsestään, vaan nimenomaan niistä uskovista
jotka niissä vaikuttavat. Vaikka nuo liikkeet ovatkin alunperin syntyneet herätyksestä, kantavat ne kuitenkin mukanaan raamatulle
vierasta roomalaiskatolisesta kirkosta lähtöisin olevaa hierargisen johtajuuden siementä. Kun siitä versonnut kasvi kukoistaa
täydessä mitassaan, tulee hedelmäkin olemaan sen mukaista. Valitettavasti olen omin silmin nähnyt miten liberaalisuus on hiipiinyt
myös tällaisiin konservatiivisiksi miellettyihin herätysliikkeisiinkin. Niin työntekijöiden kuin vastuunkantajienkin joukkoon
on päässyt mukaan myös niitä jotka käytöksensä ja kannanottojensa perusteella eivät hengelliseen työhön sovi, eikä keskuhallinnolla
ole ollut riittävästi rohkeutta puuttua ongelmiin, koska taustalla on saattanut olla pelko siitä että joku vielä virallisempi taho
loukkaantuu asiasta. Meidän ei kuitenkaan pidä alkaa tietoisesti ylenkatsoa jonkuin herätysliikkeen järjestämiä tilaisuuksia vain
sillä perusteella, että niissä ei ole ymmärretty oikein kysymystä seurakunnan ykseydestä, vaan voimme toki vierailla herätysliikkeiden
järjestämissä kokouksissa sikäli mikäli niissä ei julisteta selkeitä kadottavia harhaoppeja ja näin rakentaa ruohonjuuritasolla
pyhien yhteyttä niihin uskoviin joita niissä on, kuitenkaan sitoutumatta niiden toimintaan niin että olisimme pönkittämässä niiden
kirkollisia rakenteita.
Olen kirjoituksessani puhunut paljon eriseuralaisuudesta kun olen kritisoinut seurakunnan jakautumista moneen eri osaan. Tällä en
tarkoita, että kuuluminen esim. luterilaiseen kirkkoon tai helluntaiseurakuntaan olisi lahkolaisuutta tai eriseuralaisuutta, sillä
kuten olen kirjoituksessani osoittanut, sitä esiintyy yhtälailla myös tunnustuskuntien ulkopuolella. Kysymys on sydämen asenteesta,
eli siitä että halutaan tietoisesti hajottaa kristittyjen yhteyttä. Vaikka olen myös esittänyt kovaa kritiikkiä judaismia ja
roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan, en halua sulkea pois sitäkään että myös tällaisten yhteisöjen jäsenistä löytyy niitä joiden
nimet ovat Jumalan seurakunnan taivaallisessa jäsenkortistossa. Jumala tietää miten kenenkin kohdalla on, en minä. Mutta jos henki
on kallis, niin Marian tai muiden pyhimysten palvonnasta sekä lain ja evankeliumin sekoittamisesta tulee ehdottomasti sanoutua irti.
Tähän lopuksi haluan vielä todeta, että vaikka seurakuntanäkemykseni tuleekin varmasti esiin puheistani, lauluistani ja kirjoituksistani,
on ensisijainen missioni kuitenkin kertoa ihmisille ilosanomaa Jeesuksesta sekä valistaa uskovia. Viimeisellä tuomiolla meiltä ei kysytä
olemmeko ymmärtäneet raamatullisen seurakuntarakenteen oikein, vaan että olemmeko turvanneet Jeesukseen ainoana vapahtajana ja syntiemme
sovittajana. Jumalan tahtoa on toki hyvä etsiä ja kysellä myös tässäkin asiassa.
6. LÄHTEITÄ JA LUKEMISTA
"Ala elää tästä hetkestä alkaen Jumalan piirustusten mukaisessa seurakunnassa. Päästäksesi siihen sinun ei tarvitse nyt
lähteä jostakin yhteisöstä ja liittyä johonkin toiseen, vaan riittää, että annat Jeesukselle täydet valtuudet päättää
elämästäsi. Sitoudu seuraamaan Jeesusta ilman mitään ehtoja tai varauksia. Sano se Hänelle ja muista joka aamu herätessäsi
tämän jälkeen, että se hetki oli käännekohta."
(Kari Kangasharju, Yksi seurakunta)
Kari Kangasharju: Yksi seurakunta
Watchman Nee: Yhteyden ja jaon perusteet
Herman Röholm: Kahdenlaista apostoliutta
|
|